Luku 1. Mitä filosofia on?
Filosofia on viisauden
rakastamista. Se ei siis ole pelkästään kylmää tiedettä ja logiikkaa, vaan
kaiken tiedon ja ymmärryksen käyttämistä totuuden, hyvyyden ja kauneuden
edistämiseen, jotka ovat meidän perusarvomme kaikessa oikeamielisessä
toiminnassa ja länsimaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa, joka yhdistää
antiikin kreikkalaisen filosofian ja juutalais- kristillisen uskonnon. Totuutta,
hyvyyttä ja kauneutta yhdistävä asia on rakkaus, Jumalan ja lähimmäisten
rakastaminen, kristinuskon perusta, ja viisauden rakastaminen, filosofian
perusta. Rakkaus on tunne, ja tunteita ei voi käskeä, joten käytännössä ihmisen
rakkaus viisauteen, totuuteen, lähimmäiseen ja Jumalaan ilmenee teoissa,
Jumalan käskyjen noudattamisessa, lähimmäisen huomioimisessa ja sisäisessä muutoksessa
jatkuvasti paremmaksi, oikeamielisemmäksi ja jalommaksi ihmiseksi Jumalan
voimalla, vaikka syntisinä pysymme. Täydellisiä voimme olla vain olemalla
oikealla polulla. Ja täydellisiä olemme vasta taivaassa, jos korkeimpaan
taivaaseen pääsemme.
Filosofia jakautuu
teoreettiseen filosofiaan, etiikkaan ja estetiikkaan, juuri näiden arvojen
mukaisesti. Ne jakautuvat taas osiinsa. Tämä kirja on teoreettisesta
filosofiasta pelkästään, kirjoitettu tietoisena siitä, että filosofiaan
kuuluvat myös etiikka ja estetiikka.
1.
Miksi ihmiset harrastavat filosofiaa?
Mitä filosofialta odotetaan?
Ihmiset haluavat
filosofialta tietoa siitä, millainen tämä maailma on ja ratkaisua
päätöksentekoonsa ja ongelmiinsa. Vaihtelevassa määrin filosofia tähän
pystyykin, mutta tosiasia on, että filosofiassa on yksimielisyys vain hyvin
harvoista asioista ja todellisuudessa, käytännössä, on vain erilaisia
koulukuntia, filosofioita asioista. Mutta ihminen voi vapaissa länsimaissa
vapaasti kääntyä sellaisten filosofioiden puoleen, joista arvelee ratkaisun
löytyvän. Totuus on myös, että vain maailmankatsomuksista ja uskonnoista
ihminen voi löytää pysyvät ja oikeat ratkaisut kysymyksiinsä ja ongelmiinsa, ei
tieteestä pelkästään. Tässä kristillinen katsomus eroaa jyrkästi ateismista ja
tieteellisestä maailmankatsomuksesta. Tiede ei ratkaise arvokysymyksiä, eikä
kaikkea tiedetä tieteellisesti maailmasta ja elämästä. Monille ihmisille
tieteestä on tullut suorastaan nykyajan epäjumala, ainakin uskonnon ja Jumalan
korvike. Mutta tiede ei siihen pysty – siis esittämään ihmiselle pysyvät ja
oikeat ratkaisut kysymyksiinsä ja ongelmiinsa - se ylittää tieteen
mahdollisuudet ja tehtävät. Tiede pyrkii vain parhaaseen mahdolliseen tietoon
siitä, miten asiat maailmassa ovat.
Ratkaisut eivät aina
löydy filosofiasta eivätkä uskonnosta vaan myös lääketieteellisistä hoidoista ja
psykoterapiasta; useat ihmiset tarvitsevat terapiaa eivätkä niinkään juuri
filosofisia tai maailmankatsomuksellisia tai uskonnollisia mietiskelyjä ja
valintoja. Samoin yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta on joskus ainoa
keino asioiden parantamiseen eikä siinä pelkkä filosofointi tai terapia auta.
Myöskään itse filosofian tehtävä ei ole pelkästään ymmärtää ja tutkia maailmaa
vaan myös muuttaa sitä (Marx).
Ajatellaan esimerkiksi
koulukiusaamista. Voimme tutkia mistä se johtuu ja se tieto auttaa ongelman
poistamisessa, mutta ongelma ei poistu muuta kuin tekemällä asialle jotakin
koulussa eikä myöskään kiusattujen hoitamisella pelkästään.
Tai millainen on hyvä
yhteiskunta ja miten siihen päästäisiin. Se on hyvin monitieteellinen asia,
eikä pelkästään tieteellä ratkaistavissa. Siinä tarvitaan poliittista
toimintaa.
Luku 2. Tiede
Nykyaikana se tapa, millä
totuuteen ennen kaikkea pyritään, on tiede. Tiede on se mitä lähinnä voidaan
pitää varmimpana tietonamme. Tieteet jakautuvat empiirisiin tieteisiin, joilla
tutkitaan todellisuutta, ja rationaalisiin tieteisiin, menetelmätieteisiin,
jotka koskevat tieteellistä kieltä ja muita tieteen menetelmiä. Filosofia
tieteenä kokoaa kaikki tieteen tulokset ja antaa oman panoksensa menetelmiin,
ennen kaikkea menetelmien tutkimiseen. Lisäksi tieteet voidaan jakaa
teoreettisiin tieteisiin, perustieteisiin ja soveltaviin tieteisiin. Soveltavat
tieteet käyttävät monien tieteiden tuloksia, ovat poikkitieteitä.
1. Empiiriset
tieteet
Aineen ja energian
asioita tutkivat fysiikka ja kemia, elämän asioita biologia, ihmisen asioita
fysiologia ja psykologia, yhteiskunnallisia asioita sosiologia ja muut
yhteiskuntatieteet sekä historia, Jumalan ja henkimaailman asioita teologia,
parapsykologia ja uskontotiede. Näissä tieteissä on monenlaisia välimuotoja ja
muitakin tieteitä kuin nämä mainitut. Joskus ne jaetaan luonnontieteisiin ja
humanistisiin tieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin. Yliopistossa historia on
silti humanististen tieteiden luokassa.
2. Rationaaliset
tieteet.
Logiikka, matematiikka,
kielitiede, ATK- tiede, filosofia. Nämä ovat menetelmätieteitä ja kaikissa
tieteissä käytetään näitä. Tiedemiesten tulisi jossain määrin hallita näitä
kaikkia eikä pelkästään matematiikkaa, niin kuin luonnontieteilijät usein
tuntuvat ajattelevan.
3. Perustieteet
Kaikki tieteet ovat
erkaantuneet filosofiasta: Fysiikka, biologia, psykologia, sosiologia ja
teologia empiirisellä puolella, matematiikka, logiikka ja kielitiede
rationaalisella puolella. Kaikki muut tieteet kuuluvat lähinnä joihinkin näistä,
lähinnä näiden alueelle.
4. Soveltavat
tieteet
Insinööritieteet,
teknologia, lääketiede, hoitotiede, psykiatria, politiikan tutkimus, sotatiede,
rauhantutkimus jne. Jokaista perustiedettä vastaa jokin soveltava tiede, ja
niitä on muitakin ja monenlaisia. Soveltavat tieteet ovat poikkitieteitä,
käyttävät monen perustieteen tietoja, niin kuin jo todettiin, vaikka ovat
lähinnä liitoksissa johonkin perustieteeseen, esimerkiksi lääketiede
biologiaan.
5. Filosofia
Filosofia kokoaa kaikkien
tieteiden tulokset kokonaisesitykseksi, on yleistiede, samoin siihen jäävät
kaikki yleisluontoiset, ratkaisemattomat, ikuiset kysymykset, ja
menetelmätieteenä se on lähellä logiikkaa ja kielitiedettä. Filosofian
menetelmät eritellään myöhemmin tarkemmin.
Filosofiasta viimeksi eronneet tieteet:
Logiikka, psykologia, sosiologia, kielitiede.
Muita uusia tieteitä:
ATK- tiede, tekoälyn tutkimus, robotiikka, ergonomia,
astroarkeologia, rajatieteet
Luku 3. Mitä kristinusko on?
Ateistit hermostuvat
aina, kun rupeaa puhumaan kristinuskosta, ja sanovat että jopa Kalevala on yhtä
hyvä tarina, mistä sinä tiedät, mikä uskonto on oikea jne. No, tämän
kirjoittaja nyt vaan on kristitty ja kristittynä Myöhempien Aikojen Pyhien
Jeesuksen Kristuksen Kirkon, mormonien, kannalla. Sitä tässä vaan puolustetaan,
kaikkia yleisimpiä uskontoja puolustetaan siinä, että Jumala on
olemassa, ja kristinuskoa siinä, että Jeesukseen Kristukseen pitäisi
uskoa. Jeesuksen Kristuksen Kirkon, mormonien, uskoa siinä, että
se edustaa apostolista, raamatullista kristinuskoa, on saanut palautetun
evankeliumin levitettäväkseen profeetta Joseph Smithin saamissa ilmoituksissa
ja sen jälkeisissä ilmoituksissa. Kirkkomme uskoo jatkuvaan ilmoitukseen
eikä siihen, että ilmoitus olisi loppunut Raamattuun. Kirkollamme on valtuus
Jumalalta kaikkien pelastukseen (kaste) ja korotukseen
(temppelitoimitukset) tarvittavien tärkeiden toimitusten suorittamiseen: kaste,
ehtoollisen sakramentti, pappeuteen asettaminen, pappeuden valtuudella suoritetut
siunaamiset ja temppelitoimitukset.
Kristitty uskoo
Jeesukseen, että pitää tehdä parannus ja uskoa häneen. Joka uskoo ja kastetaan,
pelastuu, Jumala armahtaa hänet, Jeesus itse on se portti sisälle pääsyyn,
Jumalalle ei voi valehdella. Pelastuminen tarkoittaa, että pääsee kuoleman
jälkeen henkimaailmassa paratiisin puolelle, ja ylösnousemuksessa viimeisellä
tuomiolla tai jo ennen sitä taivaaseen Isän luokse. Myös jo tässä maailmassa
saa sisäisen rauhan syntien anteeksiannon ja armon kautta.
Ei se sen kummempaa.
Silti kristikunnassa osataan lahjakkaasti tapella eri kirkkokuntien ja suuntien
välillä.
Eri kirkkokuntien
opillisiin ja teologisiin eroihin ei tässä paljoakaan puututa. Tämä on
kristillisen filosofian esitys, kirjoittajan käsitykset filosofiasta ja
kristillisestä filosofiasta. Tämä ei ole pelkästään kristillisen teologian
esitys vaan keskittyy filosofiaan.
Kristittyjen uskon ja
opin yhteyttä ei ole, mutta Pyhän Hengen yhteys on kaikkien kristittyjen
välillä. Meidän kirkkomme oppi siis eroaa muista siinä, että uskomme
ilmoituksen jatkuvan, ja että se on tässä modernissa ilmoituksessa, ja jokainen
voi saada henkilökohtaista ilmoitusta tästä totuudesta ja omiin asioihinsa. Raamatun
lisäksi Pyhiä Kirjoituksia ovat Mormonin kirja, Opin ja Liittojen
kirja ja Kallisarvoinen helmi. Nämä muodostavat kirkkomme kaanonin,
nämä ovat kaikki Raamatun veroisia. Lisää tulee vielä joskus, kun löydetään
Vanhan Testamentin profeettojen ja kuninkaiden tekstejä, Israelin kadonneiden
sukukuntien historioita, kristillisen kirkon tuntematonta historiaa, apostolien
tekoja jne., ja profeetalle voi tulla uusia ilmoituksia, jotka sitten liitetään
Opin ja Liittojen kirjaan (viimeisin on vuodelta 1978), ja ilmoitusta tulee
koko ajan kirkon johtamisessa. Myös on
elävä profeetta ja apostolit, joiden puheet ja teot kuuluvat jatkoksi
Apostolien tekojen kirjaan, sitten kun ne joskus, tai jotkut niistä,
kirjoitetaan kanoniseen muotoon.
Kristillinen filosofia on
sen miettimistä, miten kristityn tulisi ajatella filosofian suuret kysymykset.
Kristinuskolla niihin joihinkin on vastaus, vaikka myös kristityillä on näistä
vastauksista erimielisyyksiä, filosofiassa on vain erilaisia vastauksia. Jotkut
kysymykset ovat molemmille yhteisiä, jotkut kiinnostavat vaan toista tai
toista.
1. Mitä
ihmiset kristinuskolta odottavat?
Ihmiset odottavat
uskonnoilta oikeaa yhteyttä Jumalan kanssa ja oikeaa oppia Jumalasta ja
elämäntaitoa käytännön elämässään. Kristinuskosta sen saa, mutta moni
kirkko ja lahko on myös hengellinen vankila eikä suinkaan ole oikeaa
kristinuskoa. Kaikissa suunnissa kuitenkin kehotetaan tekemään hyvää eikä pahaa
ja uskomaan Jeesukseen. Se puoli on oikein, vaikka muuten kirkko olisi väärässä
joissakin asioissa. Jos kirkko ei tätä tee käytännössä, ei se ole mikään oikea
kirkko. Ajatellaan vaikka inkvisitiota, harhaoppisiksi väitettyjen vainoa,
noitavainoja, miekkalähetystä, ristiretkiä tai konkistadoreja.
Kirkkohistoriamme on kaikkea muuta kuin kristillisen Jeesuksen kirkon
historiaa. Vain rakkaus on säilynyt kaikkina aikoina kaikissa kirkoissa
kunnon uskovaisten keskuudessa, ei tieto, ei oikea oppi.
Kirkon pitää kehottaa
tekemään hyvää eikä pahaa ja uskomaan Jeesukseen. Näin kaikki hyvät
kristilliset seurakunnat ovat tehneet kaikkina aikoina ja tekevät edelleen.
Ihminen tarvitsee seurakunnan kasvaakseen Jeesuksen opetuslapsena. Se on
kristinuskon ohje ihmisille käytännön elämässä. Seurakuntaan vaan! Jokainen
johdatetaan oikeaan hengelliseen kotiinsa, on vapaiden suuntien kaunis opetus.
Aivan käytännöllinen apu kenelle tahansa missä tahansa ongelmassa.
Luku 4. Filosofian ikuiset kysymykset
Filosofiassa tilanne
verrattuna erityistieteisiin on sellainen, että filosofiset kysymykset ovat
ikuisia ja niiden ratkaisu on tuntematon. Aikaisemmat käsitykset tulevat aina
uudestaan ja uudestaan esiin aina kehittyneemmässä muodossa. Filosofian
jaottelu näyttää samalla, mitkä nämä kysymykset ovat. Teoreettinen filosofia
eli tietoteoria (epistemologia) ja metafysiikka, käytännöllinen filosofia eli
moraali (Etiikka) ja politiikka ja estetiikka eli taideasiat. Seuraavassa on
lueteltu keskeisimmät filosofian kysymykset:
Mitä filosofia on?
Miten saavutetaan tietoa?
Mitä tieteitä on ja mitä ne tutkivat ja mikä on tieteellinen menetelmä, mikä on
tieteellistä verrattuna katsomuksiin ja mielipiteisiin? (Tietoteoria, tieteen
filosofia)
Mitä on totuus, mitä tieto, mitä usko? (Tietoteoria)
Minkälainen on todellisuus? (Metafysiikka)
Minkälainen on
todellisuuden kokonaisuus, universumi eli kaikkeus eli kosmos,
”multiuniversumi” siinä multiuniversumi- teoriassa? (Metafysiikan kosmologia)
Tämä on eri kysymys kuin
minkälainen tämä havaittavissa oleva universumi, näkyvä universumi, tunnettu
universumi on. Se on enemmän fysiikan, tähtitieteen kysymys. (Tähtitieteellinen,
fysikaalinen kosmologia ja metafysiikan filosofinen kosmologia)
Onko Jumalaa? Minkälainen
Jumala on, minkälainen Jumala on mahdollinen? (Teologia, teoreettinen
filosofia)
Mikä on ihmisen ja
Jumalan suhde? (Teologia, teoreettinen filosofia). Mikä on Jumalan ja
universumin suhde? (Metafysiikka, teologia)
Mikä on elämän tarkoitus? (Käytännöllinen filosofia,
teologia)
Mikä on oikein ja mikä on väärin? (Etiikka)
Millainen on hyvä yhteiskunta ja miten siihen
päästäisiin? (Politiikka)
Mitä on kauneus, mitä on hyvä taide? Mikä on taiteen
tarkoitus? (Estetiikka)
Yhteenveto kaikista
vastauksista, millainen olisi paras filosofinen kokonaiskuva kaikesta? (Filosofia)
Näihin seuraavassa esitetään yksi ratkaisu ja jonkin
verran erilaisia vaihtoehtoja. Estetiikkaa ja etiikka ei käsitellä, tämä on
teoreettisen filosofian esitys.
Luku 5. Teoreettinen filosofia
Teoreettinen filosofia
jakautuu tietoteoriaan ja metafysiikkaan, jotka seuraavassa käsitellään
johdannon omaisesti ja myöhemmin omina lukuinaan.
1.
Tieto, tiede, totuus ja
usko
Mikä
on totuus? Miten siihen pääsemme? Filosofiassa totuus, ajattelu ja järki ovat
ensimmäiset asiat ja pääasiat. Moraaliasiat ja kauneusasiat tulevat vasta sen
jälkeen. Teoreettisessa filosofiassa mietitään, mikä voisi olla totuus mistäkin
asiasta ja miten siihen päästäisiin. Se on tietoteoriaa. Sitten
mietitään, millaista todellisuus on; se on metafysiikkaa. Millainen
todellisuuden kokonaisuus on, universumi, kaikkeus, se on sitten kosmologiaa.
Totuus on se, miten asiat ovat. Tieto on se osa totuudesta mikä jo
tiedetään, ja paras mahdollinen kartta, kuvaus tästä tiedosta ja totuudeksi
käsitetystä asioiden tilasta. Totuuteen päästään rationaalisen ja empiirisen
tiedon avulla niitä peräkkäin soveltamalla tieteen itseään korjaavassa
kasvuprosessissa tieteellisellä menetelmällä ja filosofialla.
Usko on tosi käsitys
siitä, miten asiat ovat niistä asioista, joita ei tiedetä. Usko ei ole tietoa
sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka uskovaiset joskus sanovat tietävänsä
asioitansa. Se tarkoittaa sisäistä varmuutta, Pyhän Hengen todistusta,
henkilökohtaista tietoa, muttei sellaista tietoa, että muidenkin olisi se
tiedoksi hyväksyttävä.
2.
Filosofian menetelmät, filosofian
tehtävät, filosofian tarkoitus
Kriittisyys on
sitä, ettei heti usko kaikkea, mitä sanotaan vaan vaatii perusteluja, järkevää
ajattelua, kokemusperäistä tutkimusta jne., ennen kuin muodostaa kantansa
asioista. Foorumeissa usein perustellaan käsityksiä tavoilla, jotka ovat
oikeasti vaan argumenttivirheitä tai henkilökohtaisia mielipiteitä tai
maailmankatsomuksia tieteen kaapuun kätkettyinä. Kriittinen tarkastelu
paljastaa kaiken tällaisen.
Argumenttivirheistä löytää
netistä hyviä luetteloja. Niiden analysointi on hyvää filosofista menetelmää
myös.
Skeptisyys
on suunnilleen sama asia kuin kriittisyys, se tarkoittaa sitä, että epäilee
kaikkea metodisesti, ja sitten vasta suostuu vakuuttumaan asioista, jos on
perustetta vakuuttua. Esimerkiksi aikoinaan luultiin, että höyhen ja kivi
putoavat eri nopeudella, mutta asiaa tutkittaessa huomattiin, että se johtuu
ilmanvastustuksesta eikä suoraan painovoimasta. Tyhjiössä ne putoavat yhtä
nopeasti. Nykyisetkin uskomukset ovat täynnä paikkansapitämättömiä asioita,
jopa tieteessä, jopa tieteen valtavirrassa. Yleisesti luullaan, että avaruuden
laajeneminen on tosiasia ja mitattavissa, vaikka se johtuu vallitsevasta
teoriasta eikä havainnoista suoraan. Skeptisyyttä voidaan uskonnollisten
käsitysten lisäksi ihan yhtä hyvin soveltaa myös vallitseviin tieteellisiin
käsityksiin, vaikka muoti ja maailmallisuus vaatii sen käyttämistä erityisesti
uskontoa vastaan.
Vaihtoehtojen esittely ja
arviointi on hyödyllinen menetelmä, jossa kaiken saavutetun
tiedon perusteella eritellään mahdolliset vaihtoehdot sille, miten asiat
voisivat olla ja sitten mietitään mikä ajatus voisi olla paras. Tämä sopii
erityisesti uusien ja tuntemattomien asioiden käsittelyyn. Tässä on esitetty
vaihtoehdot sille, miten olisi ajateltava havaittavan, tunnetun universumin ja
koko universumin, kaikkeuden suhde. Tämä esitys on kosmologiaa. Niitä
miettimällä päätyy siihen, että havaittava galakseista muodostuva universumi
näkyvyyttä suurempana on jo koko universumi. Ei ole muita universumeja. Tämä on
universumi. Eri asia on, ettemme täysin tunne sen mekaniikkaa, emmekä tiedä
mitä kaikkea se sisältää, emmekä minkälaista siellä kauempana on, minne
teleskoopit eivät ylety näkemään. Jumala ja henkimaailma universumissa ja
meidänkin maailmassa maapallolla myös löytyvät
kristinuskon mukaan, niin että koko todellisuus on kuitenkin erilainen kuin se todellisuus
minkä ihminen havaitsee. Erityisesti kvanttiteoria on antanut tieteellisenkin
aiheen epäillä perinteisen todellisuuskäsityksemme kaikenkattavuutta.
Filosofiassa tätä on aina mietitty Platonin luolavertauksesta alkaen
aina Kantin Das Ding an sich- mietiskelyihin asti.
Looginen päättely
on sen tutkimista, mitkä ovat perusoletukset, premissit; pitävätkö ne
paikkansa, millä perusteella ne pitävät paikkansa, ja seuraako niistä se mitä
väitetään, johtopäätökset. Ateistit väittävät, että siitä, että spagettihirviö
on mielikuvitusolento, seuraa, että Jumalakin on mielikuvitusolento. Vaikka
tämä väite miten laitettaisiin syllogismeiksi, loogisiksi lauseiksi:
premisseiksi, ja seurauslauseiksi eli johtopäätöksiksi, ei mitenkään saada
aikaiseksi sellaista syllogismia, että siinä premissit olisivat tosia ja että
niistä sitten spagettihirviön kanssa seuraisi se, että Jumala on
mielikuvitusolento. Vika on aina joko premissien totuudessa tai johtopäätökset
eivät seuraa premisseistä tai sitten päättelyssä ei juuri spagettihirviötä
tarvita ollenkaan. Sitten ateistit sanovat, ettei siitä sitä seuraakaan vaan
jotain muuta. Se on sitten totta vaihtelevassa määrin, riippuen siitä mitä
siitä sanotaan seuraavaksi.
Kun sanotaan, että
universumilla on alku, sillä ei ole paljoakaan tekemistä fysiikan kanssa, vaan
se on logiikan ja rationaalisen ajattelun, teorianmuodostuksen kysymys. Kaiken
kokonaisuus, universumi, kaikkeus, on sellainen entiteetti, jolla ei
välttämättä ole alkua, vaan se pikemminkin on ikuinen, ajaton tms., ei voida
etukäteen tietää, onko sillä alku vai onko se ikuinen. Se riippuu
tutkimustuloksista, ja logiikasta, ainakin rationaalisesta ajattelusta, ja
siitä, millainen teoria muodostetaan.
Kaikella on alku paitsi
universumilla ja muilla ikuisilla asioilla.
Oikea kysymys on siis,
millaista on universumin aika, onko universumilla aika? Mitä se tarkoittaisi,
että universumilla on aika?
Dialogi,
keskustelu, mielipiteiden vaihto, ei ole pelkästään juttelua, keskustelua, vaan
se todella on yksi menetelmä totuuteen pääsemiseksi ihmisen elämässä ja
tieteessä. Keskustelussa ajatukset selkiintyvät, uusia ideoita tulee esille ja
virheelliset ajatukset karsiutuvat. Internet ja sen foorumit ovat tuoneet
keskustelun aivan uudelle tasolle tiedeyhteisössä ja aivan kaikille
demokraattisesti. Tämänkin kirjan ajatukset ovat kehittyneet dialogissa
foorumeissa. Kenenkään ei enää tarvitse olla yksin ajatuksineen eristäytyneenä
johonkin maaseutuasuntoon, niin kuin niin usein tieteen ja filosofian historiassa.
Tieteen kärjen ajattelijat ovat kyllä aina ennenkin löytäneet toisensa ja
olleet kirjeenvaihdossa.
Tiede
on ne tieteet, jotka on edellä selvitetty ja niiden tulokset ja tulosten
kokonaisuus. On tärkeä miettiä,
mitä jo tiedetään,
mitkä ajatukset ovat tieteellisiä, mitkä maailmankatsomuksellisia,
mitkä uskonnollisia, mitkä valistuneita arvauksia, mitkä
arvioita milläkin perusteella ja mitkä vain mielipiteitä. Näidenkin
erottaminen on yksi filosofian menetelmä. Kun sanoo, että Jumala on olemassa,
se on maailmankatsomuksellinen väite, uskonnollinen käsitys, mielipide, ei
tieteellinen tieto tällä hetkellä. Ja aivan samoin on, jos sanoo, että Jumalaa
ei ole. Kun sanoo, että maa kiertää aurinkoa, se on tieteellinen käsitys,
vaikkakin edelleen täsmentyvä tieto. Tieteellinen ja tosi ovat joskus sama
asia, joskus tieteen teoriat ovat edelleen kiistanalaisia, enemmänkin
koulukuntia.
Tieteen menetelmät
ovat ne menetelmät, joiden avulla tietoa tieteessä saavutetaan. Lähinnä tehdään
hypoteeseja ja sitten niitä testataan, tutkitaan pitävätkö ne paikkansa. Mutta
kaikki teoriatkin ovat tavallaan hypoteeseja, laajempia malleja vaan ja niiden
totuus on jatkuvan testauksen alaisena, teorioita ja malleja vaihdellaan,
pitäisi vaihdella, ja katsotaan mitkä teoriat parhaiten kuvaavat todellisuutta.
Valtavirtatieteellä on tapana aina välillä jäädä kiinni johonkin teoriaan ja
pitää sitä ikuisena. Tätä sanotaan tieteen stagnaatioksi, jäykistymiseksi,
konservatiivisuudeksi, ja usein tarvitaan kokonaan uusi sukupolvi, ennen
kuin vanha paradigma, tieteen vallitsevat teoriat ja perusoletukset, saadaan
vaihdettua (Kuhn). Näiden jäykistymisten paljastaminen on filosofian ikuinen
tehtävä myös. Eri tieteen alueilla menetelmät myös vaihtelevat. Fysiikasta ja
luonnontieteistä ponnistavat eivät aina tajua tätä. Historian tutkiminen on
aivan erilaista kuin aineen asioiden tutkiminen jne. Menetelmien tutkiminen ja
koko tieteen filosofia on oma laaja tieteenalueensa. Siinä myös tieteen
historia on tärkeä osa-alue, koska erityistieteiden kohdalla käsitellään
enemmän tieteen nykyistä statusta ja teorioita ja tuloksia, eikä tieteen
historiaa.
Tieteen tulosten
kokoaminen, maailmankuvan muodostaminen tieteen
tulosten pohjalta on tärkeä tehtävä, ja tulee lähelle tieteen ja filosofian popularisointia,
yleisölle tieteen tulosten ja käsitysten kertomista.
Arviointi mitä tiedetään
ja mitä ei tiedetä. Eri maailmankatsomukset, filosofiat,
tieteenfilosofiat ja tieteen koulukunnat ovat eri mieltä siitä, mitä jo
tiedetään ja mitä ei tiedetä, mutta tämä olisi tärkeää jotenkin sopia
keskusteluissa, muuten keskustelut jämähtävät hedelmättömäksi vänkäämiseksi.
Arviointi mikä on varmaa
ja kuinka varmaa. Perinteisesti on ajateltu, että on
varmaa vain se, että ajattelen, siis olen, Descartesin cogito, ergo sum,
ja on filosofian häpeätahra, ettei muuta varmaa tietoa ole. Tieteessä
käytännössä ja elämässä kuitenkin joudutaan olettamaan varmaksi paljon muutakin.
Uskon kannalta jotkin uskon totuudet ovat varmempia kuin mitkään tieteen
totuudet, muttei se varmuus ole mitään sellaista varmuutta mitä voisi
tieteelliseksi sanoa.
Käsiteanalyysi
on filosofian vanhoja ja perinteisiä, kuninkaallisia menetelmiä. Analyyttinen
filosofia on tuonut sen uudestaan esille taitavammin ja yksityiskohtaisemmin
logiikan ja kielitieteen edistyessä. Ei ole mitään mieltä puhua Jumalan
olemassaolosta, ellemme myös selvennä, minkälaisen Jumalan olemassaolosta
puhumme - vaikka kyllä Jumalan asiat ovat myös ihmiselle käsittämättömiä,
menevät yli ihmisen ymmärryksen. Ja mitä olemassaololla tarkoitetaan. Maailmasta
ja universumista puhuttaessa on tärkeää selvittää, tarkoittaako maapalloa vai
universumia, ja universumilla havaittavaa universumia vai koko universumia eli
kaikkeutta. Keskustelussa on turha riidellä sanojen merkityksestä, jolloin sen
sijasta on sovittava, missä merkityksessä käsitteitä käytetään.
Kielen valinta. Tieteen
kieli on matematiikka, mutta popularisoinnissa on käytettävä sanallista,
verbaalista kieltä, samoin yleensä psykologiassa, sosiologiassa, historiassa ja
teologiassa. Filosofisia teorioita on vaikeata muuntaa matemaattisiksi
lauseiksi, joten niissä on tyydyttävä tarkkaan tieteelliseen kieleen, jossa
sanoilla on tarkat merkityksensä tieteen sanastossa. Yleiskieli riittää
sitten popularisoinnissa. Päättelyt voidaan formalisoida logiikan kielellä.
Ilmoitustiedon tulkinta. Jumalan
ilmoitusta ei tietenkään voi laskea tieteelliseksi tiedon saannin menetelmäksi,
mutta ne, jotka siihen uskovat, kokevat saaneensa siitä vinkkejä tieteelliseen
ja filosofiseen tutkimukseensa. Siinä on tärkeätä, miten tulkitsemme Jumalan
sanaa, kuinka kirjaimellisesti missäkin kohdassa ja kuinka vertauskuvallisesti.
Ja mikä on ilmoituksen tarkoitus, mikä on sen kirjallinen tyyli jne. Uskovainen
laskee ilmoitustiedon yhdeksi tiedon saamisen tavaksi empiirisen ja
rationaalisen tiedon lisäksi.
Filosofian tehtävä on
lähestyä totuutta joka asiassa ja koota olemassa oleva tieto kokonaiseksi
maailmankuvaksi, ja kriittisesti tarkastella erilaisia uskontoja ja
maailmankatsomuksia. Filosofia on tiedettä, muttei pelkästään tiedettä. Ja
filosofian tehtävä on myös muuttaa maailmaa paremmaksi.
Filosofian tarkoitus
on päästä totuuteen ja siihen kaiken hyvän, oikean ja kauniin takia,
rakkaudesta viisauteen eikä pelkästä tiedonhalusta, uteliaisuudesta tai hyödyn
tai ahneuden takia. Filosofia on tiedettä, muttei pelkästään tiedettä. Viisaus
tarkoittaa sitä, että on ymmärrystä elämäntaidosta ja hyvästä elämästä ja
Jumalan pelkoa eikä pelkästään tietoa maailman ja ihmisen asioista.
Väittelyperiaatteet.
Todistamisperiaatteet. Näiden analysointi on myös filosofian
tehtävä.
Tieteellinen
selittäminen. Selitys joka tasolla. Useimmissa
monimutkaisissa asioissa tarvitaan selitys neljällä tasolla: fysikaalinen taso,
biologinen taso, ihmisen ja yhteiskunnan taso ja teologinen taso. Tästä
tarkemmin metafysiikan kohdalla.
Minkälaisia ovat tieto,
tiede ja usko? Mikä on niiden suhde toisiinsa? Vaikka tiede koetaan nykyään
tärkeimmäksi tavaksi totuuteen pääsemisessä, on myös hengellinen tie totuuteen.
Se on ilmoitustieto, eli Pyhät Kirjoitukset ja henkilökohtainen ilmoitus,
hengellinen tutkimus. Oikeasti se on edelleen ihan yhtä tärkeä asia kuin
tieteellinenkin tieto. Vallitseva ateistis- naturalistinen tieteenkäsitys ja
filosofia ei pysty antamaan ratkaisua ihmisen ja yhteiskunnan tärkeimpiin
ongelmiin, koska niiden ratkaisemiseksi täytyy kuitenkin kääntyä myös
maailmankatsomusten puoleen. Tämä johtuu siitä, ettemme ole jumalia, emme tiedä
kaikkea. Kaikkein tärkeimmissä asioissa tiede kuitenkin jättää meidät pulaan,
ei riitä, eikä se ole sen tehtäväkään.
Mikä on asioiden
arvojärjestys, miten elän oikein, miten päästäisiin ihanteelliseen
yhteiskuntaan, mikä on elämän tarkoitus? Jne., jne. Ei tiede näitä ratkaise,
filosofia tieteenä vain käsittelee näitä, mutta ne jäävät ikuisiksi
kysymyksiksi, filosofiakaan ei kykene ratkaisemaan niitä. On valittava joku
filosofia, ja se voi olla oikea tai väärä, sen ratkaisee vasta
maailmankatsomukset, ei tiede ei edes filosofia, muuta kuin valitsemalla jokin
filosofia. Valintaa ei voi tehdä yksinomaan tieteellisillä perusteilla. Ja
valinta voi olla oikea tai väärä tai siltä väliltä, kukaan ei varsinaisesti juuri
tiedä. Oikein valinnut on valinnut oikein filosofiansa ja
maailmankatsomuksensa, mutta kukaan ei tiedä, kuka on oikein valinnut ja kuka
ei. Ehkä se vähän näkyy ihmisen elämässä.
Luku 6. Tietoteoria
Miten tietoa saavutetaan?
Tietoa saavutetaan
kolmesta lähteestä, ajattelun, logiikan, tietojenkäsittelyn ja matematiikan
avulla saavutetaan rationaalista tietoa, ja muodostetaan malleja ja teorioita;
tutkimuksen, havaitsemisen, kokeilemisen ja toiminnan avulla saavutetaan
empiiristä tietoa.
Sen lisäksi on kolmantena
ilmoitustietoa, tietoa, jota saadaan Jumalan ilmoituksesta Pyhistä
Kirjoituksista ja hengellisestä johdatuksesta. Tämä viimeisin ei ole enää ollut
kovinkaan hyvässä huudossa, mutta kunkin maailmankatsomuksen mukaan se otetaan
huomioon tai sitten ei oteta.
1.
Tieto, tiede, totuus ja usko
Filosofian esitys aloitetaan yleensä tietoteoriasta, eli siitä, miten saavutamme
tietoa: onko tieto ylipäätänsä mahdollista, mitkä ovat menetelmät tiedon
kartuttamisessa, ja miten ratkaistaan, mikä on totta ja mikä erhettä. Tämä
perinteinen filosofian esittämisen järjestys korostaa sitä tosiseikkaa, että
tietoteoria on jossakin mielessä filosofian kuningasalue, kaikki suuret
filosofit ovat halunneet ennen kaikkea ratkaista juuri tietoteorian ongelmat:
totuus, tieto ja järki ovat filosofian ominta aluetta.
Nykyaikana tieteet ovat niin kehittyneitä, että ne ovat melkein vallanneet
tämän alueen, mutta kuitenkin vain melkein, koska niin kuin on
tapana sanoa, jokainen ratkaistu kysymys synnyttää kymmenen uutta kysymystä,
joista voidaan filosofoida ja tieteellistä tietoa ei vielä ole.
Tietoteoriaa voidaan tutkia erillisenä filosofian osa-alueena, mutta
lopulta se on asetettava koko filosofisen kokonaiskuvan yhteyteen. Kaikki asiat
ovat toisaalta erillisiä - siis jossakin mielessä erillisiä - ja toisaalta ne
ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi ihmisen sielu ja ruumis ovat toisaalta
sama asia: ihminen, ja toisaalta ruumiilliset ja henkiset asiat on pakko myös
erottaa toisistaan. Myös sitten ihmisen ajattelu-, tunne- ja tahtoelämä on
syytä erottaa toisistaan, mutta sieluna, psyykenä, koko persoonallisuutena,
minänä, ne ovat sama asia, yhteydessä toisiinsa. Tietoteorian jotkut ongelmat
ratkeavat muista asioista eristämällä ja ongelma tarkkaan analysoimalla, mutta
suuret, vaikeat ja ikuiset kysymykset, samoin kuin monet pienetkin, vaativat
koko kaikkeuden kokonaisuuden, koko historian, ikuisuuden ja äärettömyyden
ymmärtämistä samalla kun analysoidaan yksityiskohtia. Filosofinen
kokonaiskuva vasta antaa ratkaisun tiettyihin ongelmiin. Tätä ei ole
analyyttisessa, nykymaailman vallitsevassa länsimaisessa filosofiassa tajuttu,
kun on haluttu luopua suurten systeeminrakentajien (Leibniz, Spinoza, Hegel
jne.) epäonnistuneista koko maailman selitysyrityksistä. Yhtä lailla
epäonnistuu kuitenkin pelkkä analyysi. Analyysin tulos on väärä - ainakin
filosofiassa - jos kokonaisuutta ei samalla oteta huomioon. Spinoza on
korostanut tätä kokonaisuuden tärkeyttä, eikä hänen ajatuksiaan pitäisi unohtaa.
Koko historian kulku paljastaa lopulta, mikä oli totta, eikä pelkästään
se, mitä tiedemiehet 1900- ja 2000-luvuilla tutkivat ja tutkimustuloksina
ilmoittivat.
Tietoa ja totuutta voidaan käsitellä myös käytännöllisen filosofian
kannalta. On arvokasta pyrkiä totuuteen, mutta onko se aina tärkeätä ja milloin
se on tärkeätä ja miksi? Tämä asia on muuttunut äärimmäisen tärkeäksi atomipommin
ja biologisten ja kemiallisten joukkotuhoaseiden keksimisen jälkeen.
Tiedemiehet havahtuivat: pitääkö aina kertoa totuus? Pitääkö aina tutkia ja
tutkia pidemmälle, vai pitäisikö odottaa, että yhteiskuntamoraali ensin on
noussut sellaiselle tasolle, ettei tietoa enää käytetä väärin?
Pitääkö aina tietää totuus? Eivät tavalliset tärisevät ihmiset ole mafian
puolella, kun se haluaa tietää totuuden. Emmekä aina ole poliisin puolella, kun
se haluaa tietää totuuden (vaikka tietysti toivottavasti yleensä olemme). Emme
ole sodassa vihollisen puolella, kun se haluaa tietää totuuden. Onko aina viisasta
kertoa totuus? Jne.
Tietoteoriassa yleensä selvitellään totuuden ja tiedon käsitteitä, tiedon
alkuperää ja niin edelleen, ja tässä tulisi oppia monia filosofisia oppisanoja
ja erilaisia käsityksiä ja teorioita. Tässä esityksessä kuitenkin vain
asetetaan kysymykset ja esitetään yksi vastaus, mahdollisimman paljon ilman
teknisiä termejä.
Tuntuisi selvältä, että kykenemme saavuttamaan tietoa. Siitä on koko
nykyajan teknologia todistuksena. Meillä on tietoa, jonka avulla pystymme
rakentamaan rakennuksia, siltoja, jopa avaruusaluksia. Pystymme parantamaan
sairauksia jne. Tässä mielessä tiedon mahdollisuutta ei tarvitse epäillä, mutta
filosofit ovat aina epäilleet, onko mikään tieto varmaa, voisiko huomenna olla
toisin? Ja tämä epäily on osoittautunut hyödylliseksi tiedon perusteiden ja
maailman rakenteen selvittämisessä.
Huomaamme myös, että erilaiset tiedot on saavutettu erilaisella tavalla,
ja joku tieto on varmempaa kuin jokin toinen tieto. Se on varmaa, että maapallo
pyörii auringon ympäri, mutta pysähtyykö se huomenna, sitä emme sitten enää
tiedä täysin varmasti. Se ei ainakaan ole loogista tietoa muodollisen logiikan
merkityksessä.
Sitten on asioita, joita varmasti emme tiedä. On sairauksia, joiden syitä
emme tunne ja joita emme pysty parantamaan jne. Emme tiedä kaikkea historiasta,
emmekä tiedä minkälaista elämää muilla taivaankappaleilla on. Tieteiden
kehittymisen ja suhteellisen varman tiedon kasautumisen jälkeen tietoteorian
ongelmien luonne onkin muuttunut. Filosofinen ongelma nykyään onkin ehkä
siinä, miten pystymme sopimaan siitä, mitä tiedämme, eli
mikä katsotaan tiedoksi erotukseksi uskosta, uskomuksista, luuloista ja
arveluista - ja parhaimpana tiedon lähiarvona: valistuneista arvauksista ja filosofisesti
perustelluista päätelmistä. Jos totuus tiedetään, ei tiedon ongelmaa ole,
tiedon ongelma on vain silloin, kun tietoa voidaan epäillä.
Ja vaikka jokin asia katsotaan tiedoksi, on ongelmallista silti edelleen,
kuinka varmaa tämä tieto sitten todellisuudessa on. Täysin varma tieto on sama
kuin totuus siitä asiasta, paitsi että tieto on aina vain enemmän tai vähemmän
hyvä kuvaus totuudesta. Tieto on oikeansuuntainen tapa
ajatella todellisuutta, muodostaa siitä käsitteitä ja teorioita. Kun tiede
kehittyy, tulee joskus taas parempi tapa ajatella ja paremmin todellisuutta
vastaava teoria. Todellisuus silti on aina enemmän ja myös jossakin mielessä
erilainen kuin paraskin kuvaus tai havainto todellisuudesta. Tässä kannattaa
ajatella esim. karttaa, kartta on tieto
ja itse maasto on todellisuus. Kartta on aina epätäydellinen, se on voitu
tehdä jostakin tietystä asiasta, tiettyjä maaston piirteitä korostaen, esim.
metsien laadusta, mutta se voi myös olla virheellinen tai totuudenmukainen,
oikea tai väärä. Tiedon ja totuuden suhde on juuri samanlainen. Tätä analogiaa
on kehitellyt Stephen Toulmin tieteen filosofiassaan.
Eri ihmiset ja eri koulukunnat myös pitävät eri asioita tietona, eri
asioita varmoina ja todistettuina. Nykyaikana on kuitenkin suhteellisen hyvä
pohja tämän ongelman ratkaisemiseen. Tiede kertoo meille mitä
tiedetään. Yksinkertaista mutta totta. Käytännössä tämä sopimus on jo kauan
ollut voimassa ja se on todella aikakaudellemme sopiva.
Tietysti on asioita, joissa tiede selvästikin erehtyy, näin on varmaankin
monessa muinaisia kulttuureja koskevissa asioissa ja elämän ja ihmisen kehityshistoriassa
ja monessa muussakin asiassa, muinaisuuden ajoituksia esimerkiksi joudutaan varmaankin
paljonkin korjaamaan, mutta tämän tyyppisiä asioita emme sitten pidäkään enää tietona,
kun epäilys on herännyt. Tiede ei tässä yhteydessä tarkoitakaan mitään
kiistanalaista teoriaa eikä uusinta ja ristiriitaista tietoa eikä mitään
tieteen koulukuntaa, vaan yleisesti hyväksyttyä ja varmuutensa suhteen
filosofisesti analysoitua tietoa.
Esimerkiksi psykologiassa Freudin psykoanalyyttiset teoriat ovat yhden
koulukunnan käsityksiä, eivät yleisesti hyväksyttyä tieteellistä tietoa, mutta
jotkut psykoanalyysin osat ja käsitykset ovat yleistä psykologista kaikkien
hyväksymää teoriaa. Niinpä ”sisaruskateus” on alun perin psykoanalyyttinen
termi, mutta voidaan esittää sellainen psykologinen teoria sisaruskateudesta ja
sen vaikutuksesta perhe-elämään ja yksilön persoonallisuuden kehitykseen, että
kaikki psykologit voivat sen hyväksyä.
Samoin on psykoanalyysin ehkä kuuluisimman teorian, oidipuskompleksin
suhteen: vaikka kaikkea psykoanalyyttisestä käsityksestä ei hyväksyttäisikään,
jokaisen psykologin on myönnettävä, että ainakin länsimaisen kulttuurin
perheissä poikalapset jossakin vaiheessa lapsuudenkehitystään ilmiselvästi
kilpailevat äitinsä rakkaudesta isänsä kanssa. Tyttölapset puolestaan
kilpailevat isänsä rakkaudesta normaalitilanteessa. Ja tämä kilpailu on
tiedostamatonta ja sen aiheuttamien sisäisten psyykkisten konfliktien
ratkaisu on hyvin tärkeää yksilön persoonallisuuden kehitykselle monella
tavalla.
Samoin on edelleen kastraatio- ahdistuksen suhteen, joka on yksi
psykoanalyysin keskeisistä käsityksistä. ”Sisaruskateus”, ”Oidipuskompleksi” ja
”Kastraatio-ahdistus” ovat täsmällisellä tavalla käsitettyinä tieteellisiä
termejä, ja niiden ympärille on rakennettu pitäviä tieteellisiä teorioita.
Tällainen psykologia on tiedettä. Mutta koko psykoanalyyttinen
rakennelma ei ole kaikkien hyväksymää ja vakiintunutta ja ristiriidatonta
tietoa, se on vain yksi tieteellinen koulukunta, jolle on
kilpailevia koulukuntia, käsityksiä ja teorioita, eikä ole vielä saatu selvyyttä,
kuka on oikeassa tai minkälainen teoria oikeastaan pitäisi muodostaa. Tässä on
havainnollistettu tieteen ja tieteellisen koulukunnan välistä eroa
psykologiasta otetuilla esimerkeillä, mutta esimerkit olisi yhtä hyvin voitu
ottaa vaikka fysiikasta.
(Tiedettä psykoanalyysissa on myös tiedostamattomien asioiden tärkeyden
ymmärtäminen ihmisen sielunelämässä, mutta kokonaisteoria psyyken jakamisesta
id’iin, ego’on ja superego’on, eli tiedostamattomaan vaistokimppuun, minä-
tietoisuuteen ja omatuntoon, voidaan jo nykyaikana korvata paremmalla teorialla,
vaikka tämä vanha teoria on usein käytännön työssä hyödyllinen ja riittävä. Ei
kuitenkaan aina: se ei ole oikea ja riittävä teoria nykyisen tietämyksen
valossa. Tämä näkyy esim. siinä, kuinka ryhmätyöteoria tulee toimeen
samantapaisella, mutta kuitenkin erilaisella teorialla, he puhuvat persoonallisuuden
osina vanhemmasta, minästä ja lapsesta. Samoin omatuntoa on jo perinteisesti
eritelty muullakin tavoin kuin psykoanalyysissä.)
Tällainen tiedon ja vallitsevan tieteen samaistaminen on kyllä vähän
konservatiivista, koska epäsuositut ja kuitenkin oikeat teoriat jäävät ulkopuolelle,
samoin tieteen kärki ja huipputulokset jäävät tiedoksi sovittujen asioiden
ulkopuolelle. On kuitenkin vaikea keksiä mitään parempaakaan tapaa sopia siitä,
mitä me yhdessä, ihmiskuntana, tiedämme. Parhaat tieteen yksilöt tietävät aina
enemmän kuin keskitasoiset, tämä varaus on tehtävä.
Ja tiede kokonaisuutena tiedon kriteeriksi on valittava, eikä joitakin
lueteltavia ominaisuuksia, joita tiedolla on. On liian vaikea luetella ne
ominaisuudet, jotka esimerkiksi atomiteorialla on, ne ominaisuudet, joiden
takia olemme sopineet sen tiedoksi; varsinkin, jos näiden ominaisuuksien
sitten pitäisi olla samat kuin jollakin teologisella tiedolla. Mitä tiede
sitten on, sitä käsiteltiin jo tieteen filosofiassa edellä. Se alue on
kuitenkin paljon laajempi kuin tässä kirjassa esitetään.
Sellaista tietoa kyllä on, joka on tietoa, muttei varsinaisesti
tieteellistä. Esimerkiksi tieto siitä, sataako ulkona nyt vai ei, selviää
katsomalla ulos. Tällainen tieto on täysin varmaa ja oikeaa sanojen
merkityksen ja havaintojen luotettavuuden asettamissa rajoissa. Ei tarvitse
kovin paljon miettiä, mikä olisi sopiva tapa muodostaa käsitteet ja mikä olisi
paras tapa ajatella asiasta, minkälainen teoria siitä pitäisi muodostaa.
Yleiskielen antamat ajatustavat ja käsitteet riittävät, ei tarvita tieteellisiä
käsitteitä. Käsite ”tieteellinen tieto” voidaan silti yleistää käsittämään
myös nämä tilanteet. Onhan tällainen tieto yleisesti hyväksyttyä ja kukaan ei
epäile sen varmuutta, eikä kilpailevia teorioita ole. Parempaa tapaa ajatella
ei kuitenkaan tule, vaikka tiede kehittyisi kuinka, niin kuin on tilanne
monimutkaisten tieteellisten teorioiden kohdalla.
Tietysti voidaan miettiä, mitä sade on, ja siinä tullaan tieteellisiin teorioihin,
mutta ”sataako ulkona?” on eri kysymys kuin ”mitä sade on?”, paljon helpompi,
ja siitä saadaan tieto heti katsomalla ulos. Parempaa tapaa ajatella ei tule.
Tässä mielessä on myös absoluuttista tietoa, ehdottoman varmaa tietoa.
Etukäteen tiedämme myös käsitystemme tulevaisuudessa muuttuvan, mihin
edelläkin jo viitattiin. Mutta tieteen nykyhetken tulokset voimme kuitenkin
hyväksyä yhteiseksi pohjaksi sille, mitä tiedämme todellisuudesta, koska
parasta tietoamme on tieteellinen tieto. Menneisyydessä on välillä kannatettu
aika hullunkurisia teorioita asioiden järjestyksestä, ja varmaan
tulevaisuudessakin, jos kehitys eteenpäin jatkuu, joitakin nykyisiä
käsityksiämme pidetään aika pöhköinä. Kuitenkaan tieteemme ei ole enää
sellaista, että pitäisimme kovin varmoina sellaisia teorioita, jotka tulevaisuudessa
osoittautuvatkin selvästi vääriksi - muuta kuin vahingossa ja
mielipideterrorin ilmapiirissä. Stalinin aikana NL:n tiedemiesten oli uskottava
Lysenkoon ja nykyään pitää uskoa alkupamausteoriaan.
Tässä on havaittavissa selvä ero eri tietämyksen alueilla. Aineen suhteen
tietomme on yleensä täsmällistä, tunnemme tarkkaan monia kemiallisia ja
fysikaalisia asioita, mutta yhteiskunnallisissa ja uskonnollisissa
kysymyksissä tietämyksemme on hataraa. Näillä alueilla saattavat käsityksemme
tulevaisuudessa osoittautua varsin alkeellisiksi.
Samoin tähtitieteessä meillä on täsmällistä tietoa, mutta suurin osa
tutkimuskohteista on niin kaukana, ettemme silti tiedä niistä kovin paljoa.
Esimerkiksi toisilla galakseilla emme ole päässeet ollenkaan käymään, emme edes
lähimpien tähtien planeetoilla. Lähimpien tähtien planeetoista emme näe
vilaustakaan tänne asti, voimme vain niistä jotain päätellä tähtien säteilyn ja
ratojen perusteella. Viime aikoina on kyllä jo joiltakin tähdiltä löydetty
planeettoja. Ne ovat suuria jättiläisplaneettoja, pienempiä, maapallon kaltaisia,
ei voida vielä havaita.
Tieteellinen menetelmä on kuitenkin se tapa, jonka avulla tietoa
saavutetaan. Menetelmä vaihtelee riippuen siitä, tutkitaanko aineellisia,
elollisia, inhimillisiä, yhteiskunnallisia vai henkimaailman asioita. Ja joka
tieteenalalla on tietysti useita erilaisia menetelmiä.
On tärkeätä nähdä, että on erilaisia tieteellisiä tutkimusmenetelmiä,
koska usein tiedemiehet pitävät ainoina oikeina menetelminä joitakin
luonnontieteiden menetelmiä, jotka mitenkään eivät voi olla riittäviä
psykologisten ja yhteiskunnallisten asioiden tutkimisessa, puhumattakaan
teologisesta tutkimuksesta. Jotakin yhteistäkin on silti kaikissa
menetelmissä, joita voidaan pitää tieteellisinä. Näiden asioiden tutkimista
sanotaan tieteen filosofiaksi, ja siitä on esimerkiksi professori Ilkka
Niiniluoto kirjoittanut perusteellisen esityksen. Tieteen filosofiakin on jo
niin spesiaali alue, että sekin on melkein erityistiede. Tieteellinen menetelmä
on nykyaikana syytä tarkkaan tuntea, se on tärkein asia tuntea tietoteorian
suhteen. Kuitenkin siihen on syytä perehtyä erikseen, ja tässä riittää
tällainen yleisluontoinen maininta.
Nykyaikana ei oikeastaan jää kuin kaksi suurta ongelmaa tiedon
saavuttamisen alueella - kokonaiskuvan muodostamisen ja tieteellisen
menetelmän spesiaaliongelmien lisäksi. Toinen on se, että suurin osa niistä
asioista, jotka pitäisi tietää, jotta voisimme tiedon pohjalta ratkaista
keskeiset yksilölliset ja yhteiskunnalliset asiamme, ei ole tiedossa. Me
emme tiedä tarpeeksi ja joudumme elämämme tärkeimmissä
kysymyksissä toimimaan uskon ja uskomusten varassa.
Tätä eivät tunnu monetkaan nykyajan tiedemiehet ja filosofit oikein
tajuavan, he toimivat tässä kohden naivin tieteisuskon varassa ja luulevat
tietävänsä asioita, joista kuitenkaan ei tieteellisessä mielessä ole
suurtakaan varmuutta. Esimerkiksi jotkut psykologit opettavat, etteivät lapset
saisi leikkiä aseleikkejä. Tämä on kuitenkin selvästi asenne- ja
uskomuskysymys, eikä psykologisen tiedon pohjalta seuraa mitään tällaista, oli
rauhan asia muuten kuinka hyvä tahansa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa
yritetään muutenkin usein saada tieteen ja tiedon auktoriteetti asioille, jotka
kuitenkin ovat ideologisia, uskonnollisia tai poliittisia, ratkaistavissa
enemmän arvojen ja asenteiden pohjalta kuin tiedon pohjalta. Marxismi väittää
olevansa tieteellistä sosialismia, mutta eivät yhteiskuntatieteet vielä
kovinkaan paljon tiedä yhteiskunnallisista asioista.
Onko psykologia tiedettä, kysyi eräs luennoitsija Porissa, ja vastasi että
aika esitieteellistä se vielä on. Hän sekoitti kyllä kaksi asiaa, sen, että
totta kai on olemassa sellainen tiede kuin psykologia eikä voida kieltää,
etteikö se sitten olisi tiedettä, mutta kiistanalaista todellakin on, ovatko
psykologian parhaatkaan teoriat vielä kovinkaan eksakteja ja paikkansapitäviä
ja siinä mielessä tieteellisiä. Oppimisteorioissa ja havaitsemisen teorioissa
ollaan jo tieteellisellä tasolla, mutta persoonallisuuden teoriat ym. ovat
kyllä varsin esitieteellisiä.
Samoin paleontologiassa, antropologiassa, arkeologiassa ja historiassa on
suuria aukkoja ja tuntemattomia asioita, joiden tuntemattomuutta tiedemiehet
eivät useinkaan myönnä ja rakentelevat teorioita kovin heppoisella pohjalla
väittäen niitä tieteellisiksi. Ne ovat useinkin kaukana
tieteellisistä teorioista ja pikemminkin tutkijoiden omien mieltymysten mukaisia
alustavia hypoteeseja. Tähtitiedekin on kovin alussa, emmehän edes tiedä
minkälaisia planeettoja on lähimmillä tähdillä, emmekä empiirisesti tiedä onko
muualla maailmankaikkeudessa elämää, ja jos on niin minkälaista. Tämä
tietämättömyys helposti unohtuu hienojen laitteiden ja kehittyneen
matematiikan lumoissa. Kosmologisessa alkupamausteoriassa tämä hybris on
saavuttanut kauneimman kukkasensa, sillä koko Big Bang-teoria koko kaikkeuden
kosmologiana kaatuu jo puhtaaseen logiikkaan, kaikkeuden käsitteeseen, niin kuin
myöhemmin osoitetaan.
Toinen suuri ongelma on se, miten pitäisi suhtautua teologiseen
tutkimukseen, uskontoihin yleensä ja rajatieteisiin, eli UFO-tutkimukseen,
teologiaan, ja parapsykologiaan. Samoin on ongelmallista, miten pitäisi
suhtautua astrologiaan ja noituuteen ym. okkultismiin ja niiden tutkimiseen.
Jälkimmäinen kysymys käsitellään uskonasioita käsittelevässä luvussa.
Esimerkkeinä asioista, joista tieteellisessä mielessä on hyvin rajatusti
tietoa, voidaan esittää seuraavat kysymykset, jotka ovat hieman toistoa
aikaisempaan, mutta tulevat nyt esiin tietoteorian osana, näitä ei tiedetä:
Onko Jumala olemassa? (Uskonnollinen peruskysymyksemme ja ihmiselämälle
hyvin ratkaiseva) Minkälainen Jumala- kysymyksen lisää tähän klassinen
filosofia ja nykyaikainen analyyttinen filosofia. Jumala-käsitekin on ensin
jotenkin määriteltävä ennen kuin on järkeä uskoa olemassaoloon tai olla uskomatta.
Esimerkiksi: vaikkei main- stream kristinuskon (kristinuskon pääsuuntien) määritelmän
mukaista Jumalaa olisikaan – ateistit olisivat silloin oikeassa sellaisen
Jumalan suhteen – Jeesuksen Taivaallinen Isä kuitenkin on olemassa – teistit
kuitenkin olisivat sitten oikeassa todellisen Jumalan suhteen. Tästä näkee
kuinka paljon määritelmä vaikuttaa asiaan.
Miten kasvatan lapseni?
Useimmat klassiset filosofiset kysymykset voidaan liittää tähän luetteloon,
esimerkiksi: Materialismi vai idealismi? Minkälainen on sielun ja ruumiin
suhde? Mikä on ihmiselon tarkoitus? jne. Tieteellisinä ja filosofisina
kysymyksinä harva näistä on ratkaistu kovinkaan pitkälle, mutta filosofisina ja
uskonnollisina kysymyksinä niille itse asiassa on monelle ratkaisu ilmoituksen
pohjalta.
Miten valitsen puolisoni?
Millainen on hyvä yhteiskunta ja miten siihen päästäisiin?
Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Miten sovitamme itsemme Jumalan ja taivaan
kanssa, miten pelastumme taivaaseen?
Tuleeko ydinsota? Voidaanko se estää mitenkään?
Tuleeko maailmanloppu?
Tuleeko kommunismi?
Tuleeko fasismi?
Tuleeko vedenpaisumus, jääkausi, tulva, hyökyaalto, maanjäristys,
tulivuorenpurkaus, lumivyöry ja missä ja milloin? Törmääkö jokin taivaankappale
maahan?
Onko muilla taivaankappaleilla elämää, ja jos on niin minkälaista?
Pitääkö luomiskertomus paikkansa, ja miten se pitäisi ymmärtää, vai onko
kehitysoppi kumonnut sen?
Oliko Jeesus vain suuri profeetta ja opettaja vai peräti Jumalan Poika,
Jumala itsekin?
Kuka olisi paras presidentti? (Seuraavalla kerralla, jos se nyt on ratkaistu)
Ketä äänestäisin?
jne.
On loputtomasti tällaisia elintärkeitä, keskeisiä ihmiselämän käytännön
kysymyksiä, joissa tieteellinen tieto ei riitä asian ratkaisemiseksi. Kysymys
kuuluu silloin: miten niistä saamme tieteellisen tiedon lisäksi tietoa niin
paljon, että pystymme ratkaisemaan ne omalla kohdallamme silloin kun se on
ajankohtaista? Muut kysymykset ratkaisemme tieteellisen tiedon avulla, mutta
tämäntyyppisiin ongelmiin tieteellinen tieto ei riitä, vaikka se joltakin
kannalta asiaa valaiseekin.
Tässä on käännetty tietyt syytökset nurinpäin: kun yleensä tieteen ja
uskonnon dialogissa syytetään uskontoa siitä, ettei se voi todistaa
väitteitään tieteellisesti, syytetään tässä takaisin tiedeuskoisia siitä,
etteivät he tajua, ettei tieteellä ole riittävästi annettavana tietoa edes
tavallisen ihmisen tavallisen elämän järjestämiseksi, puhumattakaan suurten
filosofisten kysymysten ratkaisusta.
Miten siis ratkaistaan ne asiat, joista tieteellistä tietoa ei ole tarpeeksi?
Yksi mahdollisuus on ratkaista asia siten, että hyväksyy tietämättömyytensä,
tunnustaa olevansa näiden ongelmien suhteen tietämättömyyden tilassa
selvitettyään ensin tieteen sanan asiassa, ja jää sitten tähän tilaan, pitää
näitä kysymyksiä tähän asti ratkaisemattomina. Tämä on tieteellisesti
rehellinen tapa, eikä tieteellä pääse pidemmälle; inhimillistä tietysti on,
että kaikki välillä luulevat olevansa tieteen kärjessä ja tietävänsä enemmän
kuin muut. Näinhän tietysti myös joskus on, mutta yleensä silloin kuitenkin erehtyy,
kun tällaista itsestään luulee.
Toinen mahdollisuus on kääntyä uskontojen puoleen, käyttää niiden
menetelmiä, Raamatun tutkimista, ilmoitustietoa, rukousta jne. Uskontojen
lisäksi tai sijasta voi tietysti uskoa muitakin ideologioita. Usko ja ideologiat
antavat ohjeet niissä asioissa, joissa tieteellinen tieto ei riitä. Uskontoja
ja ideologioita ei pidä kaikkia halveksia (niin kuin Marx, jonka opista tuli
silti myös monta ideologiaa), ne ovat ihmiselle välttämättömiä, niiden avulla
ratkaistaan ne asiat, joissa tieto ei riitä. Pitää vain valita se oikea usko:
tämä on helppo sanoa, mutta vaikea tehdä, koska Jumala on salattu Jumala.
Tieteellinen vastaväite tälle väittämälle tieteen rajoittuneisuudesta on
se, että jos arvoista on sovittu ja tosiasiallinen tilanne tieteen pohjalta
tarpeeksi tunnetaan, tiedetään elämässä aivan tarkkaan, mitä pitäisi tehdä.
Mutta joka tapauksessa arvoista emme pysty päättämään tieteen pohjalta, ja
tosiasiallisen tilanteenkin tietäminen monimutkaisissa elämäntilanteissa on
tieteen pohjalta vähän niin ja näin. Vastaväite, että arvoista ei tieteen
tarvitsekaan päättää, ei ole täysin oikea. Arvot ja tieto eivät ole täysin
toisistaan erillisiä asioita. Jos tietäisimme kaiken, kaikki asiat koko maailmankaikkeudesta,
ihmisen elämästä ja yhteiskunnasta, ehkä silloin tietäisimme myös, mitkä
arvot olisi milloinkin valittava ja mikä, milloinkin olisi oikea teko.
Me ihmiset joudumme siis edelleen nykyaikaisten kehittyneiden tieteidenkin
aikana jossakin määrin toimimaan uskon ja ideologioiden varassa. Silloin
filosofinkin pääkysymys on edelleen, miten uskomusten alalla ratkaisemme, mikä
on totta ja mikä erhettä, eikä miten ratkaisemme sen tieteen alueella. Tieteen
alueella ovat muut tiedemiehet sitä paitsi käytännössä aika kypsiä itsekin
ratkaisemaan tämän ongelman, vaikka varmasti hyötyisivät tieteen filosofian
tuntemisesta ainakin nykyaikaisessa atomifysiikassa. Tähän asiaan palataan
aineen rakennetta mietittäessä.
2.
Totuus
a. Käsitemäärittely
Mikä on totuus? Se on yksi tietoteorian peruskysymyksistä. Totuus on
kaikki paikkansapitävät asiat. Totuuden määritelmä on juuri se sama, mikä sen
määritelmä on normaalissa Suomen kielessä. ”Totuus”- käsite ei oikeastaan
tarvitsisi muuta määrittelyä eikä selvitystä.
Se kyllä usein keskustelussa pitäisi sopia, onko ”totuus” subjektin
(filosofi) käsite vai objektin (todellisuus) käsite vai tietty suhde näiden
välillä, totuus- suhde filosofin tiedon ja objektiivisesti olemassa olevan
todellisuuden välillä.
Tässä esityksessä ”tieto”-sana on varattu subjektille, ja ”totuus”
tarkoittaa toisaalta asiantiloja, tosiasioita, todellisuutta, ja toisaalta
totuus- suhdetta tiedon ja todellisuuden välillä. ”Totuus”-sana on tässä
pääasiassa objektin käsite, kun usein sitä käytetään nimenomaan subjektin
käsitteenä. Tämä vastaa yleiskieltä, mutta yleiskieli on hieman epäselvä,
epätäsmällinen. Moderni logiikka on analysoinut asian kaikinpuolisesti, mutta
muodollinen logiikka on liian tekninen asia tässä esitettäväksi.
Että käsitemäärittely tulisi täysin selväksi ja totuuden suhde tietoon ja
uskoon tulisi myös määriteltyä, piirretään vielä seuraava kuvio:
Keskiviivan oikealla puolella on äärettömyyksiin jatkuva ääretön määrä tosia
asioita, vasemmalla puolella ovat epätodet asiat, ääretön määrä niitäkin.
A. Totuus, ääretön niin kuin kaikkeuskin.
B. Ääretön määrä epätosia asioita, erehdyksiä, kuvitteellisia asioita,
valheita.
Ympyrä C. Tieto, eli tieteellisen tiedon varassa totena pidetyt asiat.
Äärellinen, mutta laajenee jatkuvasti sikäli kuin tiedon kehitys aina vain
menee eteenpäin ihmiskunnassa.
Ympyrä D. Uskon varassa totena pidetyt asiat.
E. Asiat, joita tiedon pohjalta pidetään tosina, mutta ovatkin epätosia, emme
vain tiedä sitä.
F. Asiat, jotka ovat yhteistä tietoa sekä tiedolle että uskolle, esim. että
Jeesus on todella elänyt henkilö, ja että hän on kuollut ristillä.
G. Asiat, jotka luullaan todeksi jonkin uskon pohjalta, mutta jotka
kuitenkaan eivät pidä paikkaansa, esim. mahdollisesti se, että maailma olisi
luotu 4004 eKr.
H. Asiat, joissa erehdymme sekä tiedon että uskon pohjalta.
I. Asiat, jotka uskon pohjalta ovat tosia, mutta tiede ei huomaa niiden
totuutta (Lukija saa itse miettiä ympyrän kohdan)
Ympyrät C ja D yhdessä. Ihmisen tieto, tiede, filosofia ja uskonto (5).
_____________________
Tällainen kuvio selvittää tietysti asian vain joltakin kannalta mutta on
jossakin toisessa suhteessa taas huono. Se antaa kuitenkin tässä yhteydessä
riittävän selvän kuvan näiden sanojen merkityksistä ja merkityssuhteista. Kuvio
valaisee asiaa erityisesti siinä suhteessa, että meidän ongelmamme ei ole
siinä, ettemmekö ymmärtäisi näiden sanojen merkityksiä ja osaisi niitä käyttää,
vaan siinä, ettemme tiedä, mikä on totuus, emme tiedä, mitkä käsitykset menevät
mihinkin kohtaan.
Nykyaikainen tietoteoria menee harhaan juuri tässä kohden. Markus
Lammenranta on tehnyt hyvän yhteenvedon filosofien nykyisistä ajatuksista.
On nimittäin olemassa parempikin lähestymistapa kuin näillä filosofeilla.
Totuuden korrespondenssiteoria - että tieto on totta, jos se vastaa
todellisuutta - ja realismi - että ulkomaailma on olemassa eikä pelkästään
meidän havaintomme siitä - pitäisi hyväksyä itsestään selviksi lähtökohdiksi,
ja sitten pitäisi hypätä tietoteorian ulkopuolelle: kumulatiivinen tiede
vuosisatojen kuluessa (ja myös koko universumissa eikä pelkästään maapallolla)
suorittaa vertailun tiedon ja todellisuuden välillä.
Korrespondenssiteorian ongelmahan on se, ettei vertailua tiedon ja
todellisuuden välillä voida suorittaa, koska me emme tiedä minkälainen
todellisuus on, ja siksi tietoa ja totuutta ei voi asettaa vierekkäin ja
verrata vastaako tieto totuutta, todellisuutta. Tästä syystä käytännössä
tarvitsemme muitakin totuus- teorioita, mutta korrespondenssiteoria on silti
ainoa tosi ja oikea, muut ovat täydentäviä ja lähinnä vain kuvaavat kuinka
totuuteen ajattelussa ja tieteessä käytännössä päästään.
Vaikka onkin totta, että meillä loogisista syistä on tiedossamme vain
havainnot todellisuudesta eikä todellisuus itse (Berkeley, Hume, Kant), ja
vaikka havaintokategoriamme (teoriamme, havaintotapamme) väistämättä rakentavat
todellisuuskäsitystämme itse todellisuuden lisäksi, on kuitenkin järkevää hylätä
tietoteoreettinen idealismi, todellisuuden, ulkomaailman olemassaolon epäily,
ja hyväksyä realismi, ulkomaailman olemassaolo ja siihen liittyen totuuden
korrespondenssiteoria.
Jos idealismi uskalletaan hylätä, ei tarvita niitä pitkällisiä selvityksiä,
joihin nykyajan filosofia on tietoteoriassa sortunut. On niilläkin tietysti
jokin merkitys filosofisena perustutkimuksena.
Onko tietomme totta, siinä on koko tiedon ja totuuden ongelma, ainakin se
on tämän kysymyksen pääasiallinen ja tärkein puoli. Tämä on tärkeätä, eikä
tiedon ja totuuden käsitteiden loputon selvittely, niin kuin analyyttisessa
filosofiassa tehdään. Me tiedämme, että muillakin tähdillä kuin auringolla on
maapallon kokoisia planeettoja, tämä käsitys menee keskiviivan oikealle puolelle
kohtaan C. Kuitenkin saattaa joskus osoittautua, että vain auringolla oli
tällaisia planeettoja, ja muut tähdet vain kiertävät toisiaan ilman muita kuin
jättiläisplaneettoja, jolloin käsitys meneekin kohtaan E. Me emme kunkin hetkisistä
käsityksistämme koskaan tiedä - elleivät ne ole aivan varmoja - mitkä menevät
kohtiin E ja G, mutta me tiedämme, että tällainen vaara on aina olemassa. Nyt
tosin jo tiedämme, että muuallakin on planeettoja, muttemme kuitenkaan tiedä
onko joka tähdellä ja kuinka paljon niitä on.
Tiedon ongelma on tavallaan samanlainen kuin mustasukkaisen puolison.
Olisi kiva, kun tietäisi, että totuus on, että puoliso on ollut uskollinen,
mutta totuus saattaakin olla, että hän onkin ollut uskoton. Näin vaikea ongelma
on siis tiedemiehilläkin ja filosofeilla, mutta siihen voi tietysti yrittää
suhtautua rauhallisesti, siihen voi suhtautua monella eri tavalla. Ongelma on
väistämätön ja pysyy varmaankin koko ihmiskunnan iän. Se pysyy täsmälleen niin
kauan, kunnes tiedämme kaikki. Mitä sitten olisi kaiken tietäminen? Tätäkin
voitaisiin pohtia tietoteorian valaisemiseksi.
b. Ensimmäinen sisällöllinen
vastaus: Miten saavutamme totuutta?
Miten saavutamme totuutta? Mistä tiedämme, mitkä asiat pitävät paikkansa?
Tämä on käsitemäärittelyn jälkeen ensimmäinen sisällöllinen vastaus samaan
peruskysymykseen: ”Mikä on totuus?”
Ensinnäkin siis tieteellisen menetelmän avulla.
Toiseksi uskon ja ilmoituksen avulla. Intuition, tunteen, sydämen ja
omatunnon avulla, ja miksei vielä esim. mystisen mietiskelyn avulla. Nämä
voidaan kaikki laskea jollakin tavoin saman alueen tietotavoiksi.
Lisäksi kokeilemalla ja käytännön kokemuksista, kuuntelemalla muita,
kysymällä vanhemmilta ja viisaammilta jne.
Tämä käytännöllinen tapa suhtautua tietoteoriaan filosofeilta usein
puuttuu. Käytännön ihmiselämässä se on kuitenkin tärkein tapa suhtautua
tietoteorian ongelmiin. Eikä ole mitenkään väärin tehdä siitä filosofisesti
pätevää ratkaisua tietoteoriaan: tällainen suhtautuminen saattaa olla
hedelmällinen oivallus tietoteoriassa. Näillä tavoilla sellaisetkin keksijät
käytännössä päätyvät oivalluksiinsa, jotka eivät tällaista tietoteoriaa
teoriassa kannattaisikaan.
Nämä mainitut nykyajan tietoteoreetikotkin ovat suurissa vaikeuksissa
miettiessään millä perusteella he pitävät jotakin tietoteorian teoriaa
parempana kuin jotakin toista teoriaa. Joudutaan miettimään tiedon ”oikeutusta”
- varmasti epäselvä käsite - ja sen perusteita. Parempi olisi hypätä
tietoteorian ulkopuolelle ja ottaa kriteeriksi koko oma maailmankuva ja
kasautuva tieto tieteissä.
c. Toinen sisällöllinen puoli:
Mitkä asiat ovat totta?
Totuudessa on toinenkin oleellinen sisällöllinen puoli. Nimittäin: Mitkä
asiat ovat totta? Mikä on tärkein totuus? Mikä on tiedettyjen totuuksien
kokonaisuus tällä hetkellä?
Jos tietäisimme, mitkä asiat ovat totta, koko filosofia voitaisiin lopettaa
tähän, ja puhuttaisiin vain tiedosta ja sen käytöstä. Näinhän ei nyt ole, niin
että kysymykseen ei ole muuta vastausta kuin että jokaisesta asiasta voidaan
yrittää tutkia ja saada tietää, mikä on totta, ja tieteiden tulokset ovat se,
mikä on tiedettyjen totuuksien kokonaisuus tällä hetkellä, vaikkei se tieto ole
täysin varmaa. Nykyään esimerkiksi tiedämme, mikä on totta maan ja auringon
suhteesta. Maa kiertää aurinkoa, vaikka näennäisesti on toisin ja aikaisemmin
se asiantila luultiin todeksi.
Tämä on tieto ihmisen kannalta. Ihmistä korkeampien olentojen kannalta
asia on toisin. Jumalalle hänen tietonsa ja totuus ovat sama asia.
Totuus koko maailmankaikkeudesta ja ihmisen suhteesta kaikkeuteen on, että
ainakin maapallon ihmisen pitäisi uskoa Jeesukseen. ”Minä olen tie, totuus ja
elämä”, sanoi Jeesus, ja tarkoitti, mitä sanoi, totuutta. Jeesus tietää
totuuden, ja hänen ei sen takia tarvitse harrastaa filosofiaa. Me lähestymme
totuutta uskomalla Jeesuksen opetuksiin ja harjoittamalla filosofiaa.
Tämä on ilmeisesti myös se kaikkein tärkein totuus, se että meidän pitäisi
uskoa Jeesukseen.
Mutta filosofinen ongelma ei ole tässä, pelkästään totuuden ymmärtämisessä,
filosofinen ongelma on ennen kaikkea todistaa se, ja todistaa ja saada tieto
kaikista muistakin asioista, kaikista erilaisista tosista asioista ja totuuden
kokonaisuudesta. Mutta jos uskonasiat voitaisiin todistaa, uskoa ei
tarvittaisi. Ihmisen asema on sellainen, että uskonasiat jäävät salaisuuksiksi,
uskonvaraisiksi totuuksiksi.
Yrittääkö tässä näin ollen filosofia liikaa? Silloin kun yritetään saada
tieto kaikista asioista, uskonasioistakin? Mennäänkö yli filosofian tai paremminkin
ihmisen alueen? Polynesialaiset (Samoalla) syyttävät papalageja (lausutaan
papalangeja, ja tarkoittaa länsimaisia ihmisiä) tästä, he eivät esimerkiksi
aiokaan ratkaista saastumisen ongelmaa maailmassa, vaan sanovat, että
papalagit ovat niin viisaita (tietorikkaita), että kyllä he keksivät keinon
joku päivä. Ehkä se on siis vitsi.
Filosofian ongelma ei ole totuuden käsitteessä, vaan totuuden
saavuttamisessa ja enemmänkin tiedon ja luulon ja uskon käsitteissä. Ihmisen
ja tiedemiehen ja filosofin ongelma on siinä, miten hän voi olla varma
tietojensa totuudesta. Sen takia:
Tietoteorian
ongelma käytännössä on ongelma siitä,
miten
tietoa saavutetaan ja miten varmaa tämä tieto
sitten
on. Ja tieto parhaimmillaankin on aina vain kuvaus
todellisuudesta,
kuvaus totuudesta.
Analyyttisen filosofian suurin hahmo, filosofi Ludwig Wittgenstein oli
ehkä lähestymässä tämäntyyppistä filosofista mielipidettä, koska hänellä oli
myöhäisfilosofiassaan paljon mietiskelyjä ”varmuudesta”.
Totuus on se, miten asiat ovat. Tieto on totuutta, jos se on varmaa tietoa
todellisuudesta ja osuva kuvaus todellisuudesta. Milloin siis tieto on varmaa,
milloin kuvaus on paras mahdollinen? Totuus itse on käsitteellisesti selvä
asia, sen saavuttaminen vain on ongelmalista, ja sen saavuttamisen tavassa on
filosofisen analyysin paikka. Se on sama kuin analysoida ja tutkia
tieteellistä menetelmää ja uskonnollisia menetelmiä totuuden saavuttamisessa.
Ja kaiken tiedon varmuuden arvioinnissa on toinen filosofisen analyysin
paikka. Kolmas on käsitteenmuodostuksessa, sen pohtimisessa, minkälainen
kuvaus mistäkin asiasta on paras mahdollinen. Neljäs on yrittää tutkia
ihmisten havaintokategorioiden suhdetta todellisuuteen.
Voidaan tietysti mietiskellä myös sitä, missä asioissa on yksi ja vain yksi
totuus, ja missä asioissa on monta totuutta ja näkökulmaa (Nietzschen -
klassikoksi - varsin vähäinen panos tietoteoriaan). Samoin voidaan miettiä
osatotuuksien suhdetta kokonaistotuuteen jne., ja äärettömien totuuksien
suhdetta äärellisiin totuuksiin: mutta eivät nämäkään asiat tee totuuden
käsitettä itsessään problemaattiseksi, ne ovat samanlaisia ongelmia kuin tulee
kaikessa käsiteanalyysissa.
3. Rationaalinen tieto ja empiirinen tieto
Tiedon kasautumisessa ja hankkimisessa on havaittavissa tietty
rationaalisen ja empiirisen tiedon vuorovaikutus. Tämä valottaa oleellisesti
kysymystä: ”Miten saavutamme tietoa?” vaikka sitä perinteisesti on tarkasteltu
kysymyksenä tiedon alkuperästä. Rationaalinen tieto on
ajattelun ja matematiikan avulla päässä jäsennettyä tietoa, ja empiirinen
tieto on kokemuksesta eli aistihavaintojen avulla todellisuudesta
saatavaa tietoa.
Ensin meillä on jokin havainto tutkittavasta ilmiöstä (empiirinen tieto),
esimerkiksi: ”Näen jotakin”. Sitten muodostamme havainnosta jonkin käsityksen
(rationaalinen tieto) niillä havaintomalleilla, joita meillä on aivoissamme
perinnöllisistä syistä ja oppimisen kautta: ”Näen olennon”. Sitten perehdymme
asiaan huolellisemmin tämän käsityksen (”olento”) viitoittamalta pohjalta:
olentoahan voi tutkia, katsokaamme minkälainen olento (saamme empiiristä
tietoa). ”Näyttää lehmältä”. ”Lehmä” on taas käsite, rationaalista tietoa
empiirisen tutkimuksen pohjalta. Kun asiaan on perehdytty huolellisemmin,
muodostamme uuden käsityksen: ”Olikin aasi”. Jälleen perehdymme asiaan
yksityiskohtaisemmin ja perusteellisemmin, ja jälleen muodostamme uuden
käsityksen. ”Ruskea, huonokuntoinen aasi”. Uuden käsityksen pohjalta taas tutustumme
asioihin, yhdistämme tutkittavan asian toisiin ilmiöihin, muodostamme uusia
käsityksiä, perehdymme niiden pohjalta taas asioihin jne.
Teoria (käsitys), käytäntö (tutkimus, toiminta); teoria, käytäntö; teoria,
käytäntö on jatkuva prosessi, jossa tieto aina tulee korkeammalle tasolle,
jatkuvasti tarkentuen, täsmentyen ja välillä mullistuen. On hieman yllättävää
ja hämmästyttävää, että filosofian historiassa tämän on selkeimmin esittänyt
Mao Tsetung, kaikkien tuntema Kiinan vallankumouksen johtaja. Hän on filosofiassaan
erittäin kauniisti esittänyt tämän tiedon kasvuprosessin. Nämä Maon ajatukset
sisältyvät hänen kirjoitukseensa ”Käytännöstä” vuodelta 1937.
Tiedon alkuperästä voidaan lyhyesti sanoa ainoastaan se, että tietoa
saadaan pääasiassa kolmesta lähteestä: havaintojen kautta kokemuksesta,
ajattelun avulla asioiden loogisista, käsitteellisistä ja matemaattisista
suhteista, ja uskon kautta Jumalan ilmoituksesta, ja mystinen mietiskely
ilmoitukseen liittyen ehkä neljäntenä tietotapana. Mutta ovatko usko ja
mystiset kokemukset ja oivallukset tietoa? Joka tapauksessa ne lisäävät
ymmärrystämme ja ilman niitä kuvamme todellisuudesta on väärä ja
puutteellinen. Havaintojen ja ajattelun suhteen on huomattava, että ne ovat
kulttuurisesti muokkaantuneita ja on hyvin ongelmallista, mitä meidän a
priori- tietomme oikein on, se tieto mikä on sisäänrakennettuna
valmiina ihmisessä.
Empiirinen tieto on tieteen kannalta tärkeintä, muttei voida sanoa, että
”Kaikki Tieto” tulisi viime kädessä kokemuksesta, niin kuin marxilaiset
sanovat, asia on hieman monimutkaisempi juuri meidän havaintokategorioidemme
syntymisen problemaattisuuden takia. Esimerkiksi lapsi näkee ja kokee asioita,
joita aikuisena emme enää näe. Kaiken tiedon on kyllä vastattava todellisuutta
ja vastaavuus on empiirisesti verifioitava (osoitettava todeksi), tämä on
tärkeä tieteellinen periaate, kuitenkin lähinnä vain juuri empiirisen tiedon
suhteen. Havaintojen vaatiminen joka asiasta totuuden kriteerinä on äärimmäistä
empirismiä, virheelliseksi todettu kanta.
Ihmisen tilanne on sellainen, että totuuteen pääsemiseksi useimmissa
suurissa kysymyksissä tarvitaan kaikki nämä kolme tietolähdettä.
Ilmoituksenkin ymmärtäminen vaatii havaintoja ja ajattelua, sekään ei yksin
riitä, vaikka joku kiihkouskovainen kovasti saattaisi haluta niin. Ilmoituskin
ymmärretään aina oman maailmankuvan pohjalta. Saman ilmoituksen sisältö muuttuu
oleellisesti, kun maailmankuva muuttuu. Ja Jumalan kannalta ongelma on siinä,
että hänen on annettava ilmoituksensa niin, että ihminen voi sen ymmärtää,
ihmisen maailmankuvan mukaan, joka maailmankuva vielä muuttuu ihmisellä
jatkuvasti historiallisen kehityksen myötä.
Ateistit tietysti kieltävät Jumalan ilmoituksen merkityksen tiedon
lähteenä, ja siinä mielessä he ovat oikeassa, että se on uskonasia. Se voidaan
hyväksyä filosofiseksi periaatteeksi kunkin filosofin maailmankatsomuksen
mukaan, mutta tieteelliseksi periaatteeksi se voidaan hyväksyä ainoastaan, jos
ajattelumme ja havaintojemme pohjalta Jumalan olemassaolo voidaan todeta
tieteellisenä totuutena, ja jos pystyttäisiin aukottomasti sanomaan, mikä
ilmoitus tulee juuri häneltä. Näinhän ei nyt ole.
Nythän ei monessakaan suhteessa voida väittää, että Jumalan olemassaolo
olisi tieteellinen totuus. Mutta toisaalta: filosofithan edelleen epäilevät
myös koko ulkomaailman olemassaoloa, siis heille ei pysty todistamaan edes
itsestään selviä tosiasioita tieteellisesti pätevästi. Filosofit vaativat
100%:sta varmuutta ennen kuin he hyväksyvät Jumalan olemassaolon tieteellisenä
tosiasiana; mutta eihän mitään muutakaan varmasti tiedetä!
Berkeleyn filosofia (Berkeley huomasi, että kaikki tieto on ihmisen
päässä, havainnoissa jne. ja totesi loogisesti, että ehkei muuta ole
olemassakaan kuin havainnot. Tätä johtopäätöstä on äärimmäisen vaikea kumota,
eikä sitä voidakaan kumota pelkästään tietoteoreettisella ajattelulla. Sen
kumoamiseksi tarvitaan empiirisiä tosiasioita, metafysiikkaa, tieteitä ja koko
filosofian kokonaisuus) oli ehkä Jumalan lähettämä reduktio ad
absurdum (filosofinen väittelyperiaate, jossa vastustajan mielipiteen
osoitetaan johtavan mielettömyyksiin) Jumalan olemassaoloa epäileville
filosofeille: ette te pysty todistamaan Jumalan olemassaoloa, muttette te pysty
todistamaan edes ulkomaailman olemassaoloa, itsestään selvää tosiasiaa.
Voidaan myös väittää, että Jumalan olemassaolo ja todistus siitä ihmisen
sydämessä juuri onkin ainoa varma tieto. Siltä puuttuu kuitenkin se oleellinen
tiedoksi kutsumisen edellytys, että se olisi vakiintunutta ja todistettua
tieteellistä tietoa. Se on sentyyppistä tietoa, että vaikka se on joillekin
täysin varmaa, kaikkia he eivät kuitenkaan pysty saamaan vakuuttuneiksi. Jokin
tieteellinen todistustapa ja näyttö puuttuu. Lakatkaamme pohtimasta tätä
asiaa ja pitäkäämme yhteisenä käsityksenä, että kysymys on uskonasiasta ja
tieteellistä varmuutta ei ole kumpaankaan suuntaan. Filosofinen varmuus
joillakin on. Tässä kirjassa esitetään yksi uusi Jumala-todistus:
kehitysopista ja tähtien ja planeettojen suuresta iästä ja lukumäärästä seuraa
todennäköisesti ihmistä korkeampien olentojen - näin myös Jumalan - olemassaolo
(katso luku Elämä muilla taivaankappaleilla).
Tietoteorian ongelmia ei ole perinteisesti länsimaisessa filosofisessa
traditiossa käsitelty edellä olevalla tavalla. Enemmän filosofit ovat
tarkastelleet niitä perusteita, aksioomia (perusväittämiä) ja loogisia
askeleita, joihin tietomme perustuu. Niiden tarkka selvittäminen ja
problematisointi on katsottu ainoaksi todella filosofiseksi tavaksi suhtautua
tietoteoriaan. Tämä asennoituminen perustuu englantilaisen filosofin David
Humen skeptisismiin ja Immanuel Kantin filosofiaan.
Jos tässä traditiossa pitäydyttäisiin, kaikki edellä esitetty
olisi filosofisesti triviaalia. (Triviaalia on filosofinen muotisana ja
tarkoittaa suomeksi: yhdentekevässä ja yksinkertaisessa naiiviudessaan
turhanaikaista ja käsiteltävän asian kannalta epäoleellista). Se,
että edellä esitetyt ajatukset ovat filosofisesti mielenkiintoisia, on selkeä
todiste siihen suuntaan, että tietoteoriassa on hyödyllistä välillä luopua
tästä perinteisestä skeptisestä tarkastelutavasta. Skeptisismin vaara on
siinä, ettemme pysty uskomaan mihinkään poliittisiin emmekä uskonnollisiin
oppeihin, ja lopputulos on, ettemme pysty toimimaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden
hyväksi, emmekä evankeliumin ymmärtämisen ja levittämisen hyväksi, mitkä asiat
olisivat kuitenkin mahdollisimman tärkeitä. Kaikki toiminta ja tekeminen
vaatii jotakin varmuutta jostakin.
Jos ne filosofit, jotka epäilevät ulkomaailman olemassaoloa, olisivat
tosissaan, he eivät pystyisi edes kävelemään, sillä maankamaran olemassaolo ei
olisi varmaa seuraavalla askeleella, ja he epäilisivät koko ajan putoavansa
tyhjyyteen.
Tässä tulee jonkinlainen terve maalaisjärki mukaan. Jos etsimme täydellistä
tietoa, seuraa käytännössä, ettemme voi toimia; jos taas ryhdymme toimimaan
liian heppoisilla tiedoilla, olemme horjuvalla pohjalla toiminnassamme.
Vielä näkökulma naisen logiikkaan; näkökulman vaihto: onko meille tärkeätä
juuri totuuden tietäminen? Miten olisi totuuden vaistoaminen, uskominen,
”fiilis” ja toimiminen sen mukaan? Joskus se riittää, joskus ei, on turha
myöskään halveksia tietoa.
4. Tiedon
kommunikoitavuudesta
Tiedossa on siis kolme perusongelmaa:
1. Milloin tieto on varmaa, kuinka varmaa se on,
2. millainen on osuva kuvaus tutkittavasta ilmiöstä ja tämän takia:
3. miten tieto kommunikoidaan?
Osuvan kuvauksen ongelma johtaa meidät vielä ensin takaisin siihen, että
varmaakin tietoa on. Nimittäin tietylle yhteisölle, tiedemiehille ja tietylle
yleisölle tietty kuvaus voi olla oikea ja paras mahdollinen. Jos teoria on 1.
mielessä riittävän oikea ja rajaukset muihin ilmiöihin on suoritettu oikein, ja
kuvauksen ymmärtävä yhteisö näkee, että tiedon avulla ennustettavat tapahtumat
menevät niin kuin pitääkin, niin tässä kontekstissa (yhteydessä) tieto on
silloin totta, ja varmasti totta, koska mitään muuta ei voi tapahtua, ja
kuvaus on paras mahdollinen, koska parempaa ei tarvita. Teoria kuvaa ilmiön ja
kommunikoi ilmiön, kaikki näkevät kuinka asia on.
Esimerkiksi nykyinen tieto maan ja auringon suhteesta on yleisessä
muodossa koko ihmiskunnan tietoa, ja jokainen voi katsoa tietosanakirjasta
täsmälliset luvut etäisyyksille jne. Tarvittavat käsitteet, kiertorata, kiertoaika
jne. ovat kaikkien tiedossa. Tieto on varmaa, siitä on olemassa hyvä kuvaus,
jonka kaikki ymmärtävät. Mutta jos maapallo yhtäkkiä pysähtyisi? Silloin
ollaan tämän teorian rajoilla, jokin ulkopuolinen voima on vaikuttanut,
teoriamme tietyssä kontekstissa oli silti siihen asti tosi.
Tietyssä kontekstissa siis tieto on totta, absoluuttisesti totta. Kyseinen
ilmiö tai asia tiedetään ja tunnetaan, tiedetään, mikä siinä asiassa on totuus.
Kun ennusteet alkavat mennä eri tavoin kuin pitäisi, ollaan tämän kontekstin
rajoilla, jokin muu ilmiö vaikuttaa asioihin, tarvitaan korkeamman tasoinen
teoria, joka selittää sekä jo tunnetun ilmiön, että tämän uuden havainnon ja
teorioiden erilaisuuden syyn.
Yleensä ajatellaan tietoa vähän kuin likiarvoksi totuudesta, mutta tietyssä
määritellyssä kontekstissa on myös täysin varmaa tietoa, absoluuttista tietoa.
Tämä konteksti on siis:
se, mitä väitetään,
se kieli, millä väitetään, ja
se yhteisö, joka väitteen ja tätä kieltä ymmärtää.
Tämän yhteisön ja kielen sisällä voidaan teoria ja todellisuus panna
vastakkain ja jos sopivia tutkimusmenetelmiä löytyy, pystytään selvittämään,
onko teoria tosi vai ei. Silloin on sama, puhutaanko tiedosta vai totuudesta,
tieto on tässä kohden totta.
Totuuden saavuttaminen edellyttää näin ollen:
- yhteisön rajaamisen
- ilmiön rajaamisen
- tieteellisen kielen kehittymisen ilmiöstä
- oikean teorian löytämisen ilmiöstä
- sopivien tutkimusmenetelmien keksimisen, jotta teoria voitaisiin
verifioida tai falsifioida, osoittaa oikeaksi tai vääräksi.
Siitä, että filosofian suurille kysymyksille ei löydy yksiselitteisiä ja
asiat ratkaisevia tutkimusmenetelmiä, ei suinkaan seuraa - niin kuin looginen
empirismi ja analyyttinen filosofia väittivät - että ne ovat näennäiskysymyksiä
enää sitten kun käsiteselvennykset on tehty ja käsitesekaannukset selvitetty.
Ratkaisevia kokeita, testejä tai muita keinoja ei vain ole, ainakaan vielä, ja
kaikki nämä muutkin edellytykset on vaikea täyttää ja täsmentää näissä kysymyksissä.
Koko maailmankaikkeuden ja sen kaikkien osien historia alusta loppuun ja
sen selitys ja kuvaus tietyssä yhteisössä kyllä sitten ratkaisisi kaikki asiat,
mutta me emme tiedä koko maailmankaikkeudesta vielä paljon mitään, ja jos
tietäisimmekin itse, ei yhteisömme pystyisi sitä ymmärtämään. Jos Vanhan
Testamentin profeetta Eenok ”Pikku-Jehovana” – niin kuin häntä taivaassa
nimitettiin - tulisi tänne kertomaan, mitä hän oppi opiskellessaan taivaassa,
mitkä tapahtumat Eenokin kirja kertoo, emme me yksinkertaisesti ymmärtäisi
hänen sanomaansa, eikä hänelle ihmisikä riittäisi sen kertomiseen.
5. Mitä kosmologiasta tiedetään ja
mitä ei tiedetä
Ajatelkaamme esim. kosmologiaa (maailman syntyä ja kehitystä) nyt ensin
tietoteorian kannalta: mitä totuudesta tiedetään? Me tiedämme kolmenlaisia
asioita ja vain nämä:
- miltä maapallo ja sen asiat näyttävät ihmisen näkökulmasta ja
tällä tieteen tasolla,
- että universumi näyttää koostuvan galakseista, joka suuntaan äärettömyyksiin
asti, ja ne, tai ainakin osa niistä tai niiden osista painuvat välillä kokoon,
mustiksi aukoiksi ym. kuolleiksi tähdiksi, ja nämä kasat räjähtävät taas
uudelleen, ja
- että koko kaikkeus on ikuinen ja ääretön, vaikka me emme täsmällisesti
tiedä emmekä ymmärrä, minkälaista kaikkeuden todellinen ikuisuus ja äärettömyys
ovat. (Alkupamausteoria kieltää tämän väitteen, mutta itsestään selvältä
tuntuisi, että tämä väite on tosi ja alkupamausteoria koko kaikkeuden suhteen
on juuri siksi väärä jo loogisista syistä.)
Siis me emme tiedä esim.:
- mikä on kaikkeuden kokonaiskehitys ja kokonaisaika, paitsi että se on
”yksi ja ikuinen ympyrä” (Herakleitos), (niin kuin Jumalankin kulku on yksi ja
ikuinen ympyrä (Pyhät kirjoitukset, mm Mormonin kirja, Alma 37:12)),
- miten ihmiskunnan synty tapahtui ja miten se loppuu,
- me emme tiedä edes, mikä ihminen on,
- me emme empiirisesti tiedä, onko muilla taivaankappaleilla elämää, ja kun
on, niin kuin rationaalisesti voimme kyllä päätellä, emme tosiaankaan tiedä
minkälaista,
- me emme tiedä onko maapallolla aina ollut samat luonnonlait kuin nyt,
onko muilla taivaankappaleilla samat luonnonlait, emmekä tiedä minkälaisia
mahdolliset erilaiset luonnonlait olisivat, emme tiedä, onko meillä
oikeansuuntainen käsitys perimmäisistä luonnonlaeista.
Perimmäiset luonnonlait ovat samat kaikkialla, mutta me emme tiedä,
voimmeko vielä nähdä minkälaisia ne yleisimmässä muodossaan ovat, mitkä ovat
paikallisia ja hetkellisiä lakeja ja mitkä yleisiä ja aina päteviä. Esim.
ihmisen ikä, nyt se on n 70-85 vuotta, mutta ainakin Raamatun mukaan se on
joskus ollut 120 vuotta ja Aatamin aikana n. 900 vuotta. Tämä voisi
fysikaalisella tasolla selittyä sillä, kuinka paljon avaruussäteilyä on eri
aikoina päässyt ilmakehän läpi.
Kun yleistämme, yleistämme maapallolta ja nykyhetkestä katsoen, ja se
on luvaton yleistys. Maapallon ilmiöistä ei voi yleistää galaksien ilmiöihin,
mutta galaksien ilmiöt tuntien olisi helppo käsittää maapallon ilmiöt. Koko
kokonaisuuden tuntien tuntisimme myös maapallon ilmiöt.
Mutta ei päinvastoin. Tätä tiede ja filosofia maapallolla yrittävät, mutta
niin kuin Kant ja Platon oivalsivat, sille yritykselle ja ymmärrykselle on
rajat. Jos ihmiskunta eläisi ikuisesti, joskus ymmärtäisimme kyllä kaikki.
Mutta siihen menisi tosiaan ikuisuus aikaa ja ehkä se on myös jossakin muualla
jo tapahtunut, jo ikuisuus sitten...
6. Popularisoinnista
Tulemme vielä popularisoinnin asiaan. Tiede on tiedeyhteisön tietoa ja totuutta,
ihmiskunnan tieto on popularisoitua tietoa. Vasta popularisoitu tieto on
ihmiskunnan tietoa, ihmisten nykyinen käsitys totuudesta.
Näin ollen popularisoinnin halveksiminen on tiedon jättämistä puolitiehen.
Voidaan väittää, että tieto on oikeastaan tietoa vasta sitten kun on kehitetty
kaikille ymmärrettävät käsitteet asiasta ja tällä kielellä on pystytty
selvittämään ja kuvaamaan ne ilmiöt, jotka kulloinkin halutaan kuvata.
Popularisointi ei siis ole halveksittavaa eikä mahdotonta, vaan vaikea ja
tärkeä tieteellinen tehtävä. Muuten tietoa ei ihmisillä itse asiassa
kysymyksessä olevasta asiasta vielä ole.
Tätä ei selvästikään ole oikein ymmärretty tieteellisessä ja filosofisessa
keskustelussa. Popularisointia on usein vähätelty, mutta tietoteorian pohjalta
huomaamme nyt, että tiedosta puhuminen vaatii myös yhteisöstä ja
kommunikoinnista, kielestä, puhumisen. Oikea ja varsinainen yhteisö tiedolle on
koko ihmiskunta, ei tietenkään heikkolahjaiset ja lukutaidottomat jne., vaan jonkunlaiset
peruskoulutasoiset ihmiset. Siis tietoa tavallaan ovat vasta koulukirjat, kun
taas uudet teoriat ovat tietoa vasta siinä vaiheessa, kun ne esitetään
koulukirjatasoisena esseenä. Tiedemiesten yksin jakama tieto ei ole vielä
tietoa, ihmiskunnan tietoa. Esimerkkinä voidaan ajatella kuumatkaa. Tavallinen
ihminen ei pysty kaikkia yksityiskohtia käytännössä laskemaan ja tekemään,
mutta hän pystyy ymmärtämään maan ja kuun suhteen ja miten lento tapahtui.
Kuumatkan sisältämä tieto ja teoria on suurimmaksi osaksi ihmiskunnan yhteistä
tietoa jo, mutta sen tekemiseen tarvittava tietotaito on vain tiedemiesten ja
insinöörien tietoa. Kuitenkin he pystyvät nykyään hyvin popularisoimaan
tietonsa tässä kohden.
Tiedon tulo yleiseksi tiedoksi on silti myös ongelmallista. Usein uutta
tietoa kannattaa vain pieni osa ihmisistä ja vasta vähitellen uusi näkemys saa
voiton. Usein tieto vielä menee yhteisössä läpi jossakin vesitetyssä muodossa,
typistetyssä tai vääristellyssä muodossa. Aatteiden kohdalla tämä varsinkin on
tyypillistä. Tässä on yksi syy, miksi popularisointia voidaan myös halveksia ja
vastustaa. Mutta tässä on kysymys popularisoinnin laatutasosta. Popularisointi
voidaan tehdä myös oikein, vääristelemättä ja vesittämättä, ja se on vaikea
tehtävä. Joka sen osaa, ansaitsee kunnioituksen ja kiitoksen. Tietokirjallisuus
suurelle yleisölle on tärkeää ja vaikeaa ja yksi tieteellinen tehtävä siinä
kuin muutkin.