4. Luku.
Kosmologia, eli minkälainen todellisuuden kokonaisuus
on luonteeltaan?
Kosmologia kuuluu metafysiikkaan ja edellä sitä käsiteltiin jo alustavasti. Tässä luvussa asiaa tarkastellaan erikseen ja yksityiskohtaisesti, koska tämä on se asia, jota jokainen filosofian harrastaja aina erityisesti miettii: missä on avaruuden raja? Mitä on rajan takana? Eli syvällisemmin ymmärrettynä ja paremmin ja täsmällisemmin sanottuna: Miten avaruuden äärettömyys olisi ymmärrettävissä? Tämähän on selvä paradoksi meidän ajattelullemme: miten voisi olla mahdollista että avaruus vain jatkuisi ja jatkuisi äärettömyyksiin, mutta yhtä mahdotonta on ajatella, että jossakin on raja.
Kosmologia käsittelee myös sitä, miten maapallo ja muut taivaankappaleet ja koko universumi syntyvät ja kehittyvät. Tämä on syytä nykyään tähtitieteellisen tiedon pohjalta jakaa neljään osaan (onkin nimittäin tosi hauskaa katsoa tietosanakirjoista kuinka lahjakkaasti kosmologian kohdalla puhutaan milloin aurinkokunnasta ja milloin universumista ja sekoitetaan nämä tasot, samoin joskus puhutaan asiasta tähtitieteen kannalta ja joskus filosofian kannalta, mitään kokonaistarkastelua ei löydy): aurinkokunnan kosmologia, Linnunradan kosmologia, kaikkien galaksien muodostaman kokonaisuuden, metagalaksin kosmologia ja kaikkeuden kosmologia (K 22). Metagalaksi ja kaikkeus voivat olla sama asia, mutta kun kukaan ei tiedä onko näin, ne on hyvä käsitellä ensin ainakin erikseen.
1. Aurinkokunta
Aurinkokunta on syntynyt vetypilvien ja supernovaräjähdyksissä syntyneiden raskaampienkin alkuaineiden kasautumisen tuloksena n 5 miljardia vuotta sitten, väittävät tiedemiehet tietävänsä, ja näin asia varmaan onkin riippumatta siitä, miten koko Linnunrata ja universumi puolestaan ovat kehittyneet. (Itse asiassa Aurinkokunnan kehitys onkin ainoa osa kosmologiaa, joka jo tieteellisesti tunnetaan suurin piirtein. Linnunradan ja universumin kosmologia on edelleen pääasiassa tuntematonta aluetta.) Aurinko on valtava ydinreaktori, joka muuttaa vetyä heliumiksi ja siinä samalla lähettää valo-, lämpö- ym säteilyä avaruuteen. Suurin osa säteilystä menee ikäänkuin hukkaan ympäröivään avaruuteen ja vain pieni osa tulee planeettojen hyödyksi. (Tähän on syytä kiinnittää huomiota siksi, että alkupamausteoriassa ja muissa tähtitieteilijöiden maailmankaikkeuden kokonaisteorioissa ei käsitellä tähtien säteilyn sisältämien energiamäärien vaikutusta universumin kokonaistilaan ja kehitykseen, niissä ajatellaan lähinnä painovoimaa ja alkupamausteoriaan liittyen taustasäteilyä ja lämpötilaa, kuitenkin kaikella muullakin säteilyllä täytynee myös olla jokin vaikutus ja merkitys. Tämä on yksi osoitus siitä, että nykyisten kokonaisteorioiden täytyy olla vielä aika alkeellisia, eikä niitä pidä ottaa liian vakavasti.)
Auringon painovoima vaikuttaa muihin tähtiin ja aurinkokunnan planeettojen kiertoratoihin. Planeetat ovat syntyneet saman vetypilven - mistä aurinko on kehittynyt - kasautuessa, tai sitten ne ovat erkaantuneet auringosta tai toisistaan tai tulleet kauempaa ja jääneet aurinkokuntaan.
Aurinkokunnan synnyssä ja kehityksessä ei ole suurempaa tiedollista ongelmaa nykyaikana. Erimielisyyksiä ja tiedon puutetta on vain täsmällisestä historiasta ja kehityskulusta.
Aurinkokunnan muilla planeetoilla ei tiettävästi ole elämää eikä ihmisiä tai ihmistä korkeampia olentoja. Ainakaan tällaisia ei ole nähty sen selvemmin kuin mitä henkimaailman asioita, jumalia, enkeleitä, lentäviä lautasia, pyramidien ihmeitä, astroarkeologian hämmästelemiä asioita ym vastaavia maapallollakin. Muiden aurinkokunnan planeettojen tutkimisessa riittää tähtitieteen lisäksi geologia, meteorologia ja muut fyysiset tieteet, biologiaa ja sosiologiaa ei ole tähän mennessä tarvittu. Ehkä Marsista ja Jupiterin ja Saturnuksen kuista silti joku päivä löydetään elämää.
Nyt juuri äskettäin onkin löydetty Marsista tullut meteori, jossa voidaan nähdä jälkiä alkeellisesta elämästä. Lehtitietojen mukaan tämä ei nyt ole aivan varmaa vielä, jäänteet ovat hieman tulkinnanvaraisia. (Tällaista se aina on, varma tieto elämästä muualla avaruudessa olisi niin tärkeä tieto! ja kuitenkin joku panttaa sitä jossakin - väittävät UFO-tutkijat.)
Aurinkokunnan synty, kehitys ja olemus tunnetaan, ja filosofisesti siinä ei ole muuta mielenkiintoista kuin että nyt olemme orientoituneet aurinkokunnassamme ja tiedämme mitä se sisältää, moni aikaisempi spekulointi voidaan unohtaa. Kaikenlainen tarkempi tieto antaa lisäymmärrystä ihmisen ja maapallon elämästä, mutta Galilein jälkeen tärkeimmäksi tiedoksi jäi, että ihminen ei ole merkittävässä määrin elämää muilta planeetoilta löytänyt. Silti ei siitä seuraa maailmankatsomukseemme yhtään mitään, koska edelleenkään emme tiedä onko elämää sitten muiden tähtien planeetoilla, ja henkimaailman ja näkymättömän maailman elämää emme tieteessä jo lähtökohtiemme takia pysty havaitsemaan muilla planeetoilla sen enempää kuin omallammekaan. Eikä ole varmaa vielä silti, vaikka elämää löytyisi lopulta paljonkin, onhan planeetat ja kuut edelleen vain pintapuolisesti tutkittu.
Toinen tärkeä tieto on se, että maapallo on haavoittuvainen. Tänne voi syöksyä jokin planetoidi tai pyrstötähti, ja se on elämän kannalta katastrofi. Ja näitä katastrofeja on ollut menneisyydessäkin, mikä lisää sen asian todennäköisyyttä, että muinaisuudessa olisi ollut kadonneita ihmiskuntia, joista ihminen ei enää paljoakaan tai mitään tiedä. Samoin koko eläin- ja kasvikunnan evoluutiossa voidaan nähdä nyt myös katastrofivaiheita, ja niillä voi olla tällainen tähtitieteellinen selitys.
Samoin vedenpaisumustarut tulevat mahdollisiksi ymmärtää, ja jos joskus kaikki elämä on tuhoutunut maapallolla, nyt - päinvastoin kuin ennen on ajateltu - tuleekin vaikeaksi ymmärtää, miten se on uudestaan syntynyt jne, eli tiede ei enää ole luomis- ja vedenpaisumustarujen kanssa samalla tavalla ristiriidassa kuin 1800-luvulla ja melkein koko 1900-luvun näytti olevan. Tässä debatissa kirkko vastusti (silloin kuin vastusti, eivät tietenkään kaikki vastustaneet, sellaisia teologeja oli Suomessakin jo autonomian aikana ja nykyään melkein kaikki) turhaan kehitysoppia, mutta myös perääntyi omista väitteistään turhaan. Kukaan ei nähnyt miten nämä kaksi ajatusmaailmaa olisivat yhdistettävissä, niinkuin nyt voidaan nähdä: on turha vastustaa kehitysoppia (tai jotain vastaavaa) koko universumin mittakaavassa, mutta on myös turha luopua uskomasta vedenpaisumuksiin ja Jumalan luomistöihin maapallolla, täällä ei olisi ehkä mitään elämää katastrofien jälkeen, ellei sitä olisi uudestaan luotu: istutettu ja kehitetty (K 23) ja pelastettu niin kuin Nooan aikana.
2. Linnunrata
Linnunradasta ei tiedetä kovinkaan paljon mitään täsmällistä ja kaikella uudella tiedolla galakseista on suuri filosofinen merkitys. Linnunrata on n 200.000 valovuotta pitkä halkaisijaltaan ja n 2,1 miljoonan valovuoden päässä on Andromedan galaksi, joka on lähin Linnunradan tyyppinen spiraaligalaksi. Kuulumme parinkymmenen galaksin muodostamaan paikalliseen galaksijoukkoon, joista Andromeda on suurin. Kauempana on muita erikokoisia galaksijoukkoja, ja ne muodostavat taas suurempia rypäleitä ja ketjuja, mutta suuripiirteisesti ottaen galakseja on ilmeisesti hajautuneina yhtä tiheästi koko näkyvässä avaruudessa, joka suuntaan loputtomasti ja miljardeittain. Jo näkyvä avaruus on käsittämättömän suuri ja sisältää käsittämättömän paljon galakseja, ja niitä voi olla vielä paljon enemmän näkyvän avaruuden ulkopuolella. 1920-luvulle asti ihmiskunnalla ei ollut aavistustakaan avaruuden mittakaavoista. Systeemi on paljon suurempi kuin kukaan aavistikaan, vaikka tietysti aina on voitu ajatella, että avaruus on ääretön. Ja voihan avaruus olla paljon suurempi kuin vieläkään tiedämme, mutta enää emme kyllä hämmästy mistään, niin valtava on jo galaksiavaruus.
Kauempana on mm galaksijoukko, jossa on 5000 galaksia. Jos spekuloidaan siitä, mikä voisi olla maailmankaikkeuden keskus - sellaista ei kyllä varmaankaan ole - niin täältä katsoen se olisi tämän galaksijoukon suurimman galaksin keskus.
Aurinko on Linnunradan yhdessä kierteishaarassa, lähempänä Linnunradan reunaa kuin keskustaa. Se kiertää Linnunradan keskustaa. Lähimmät tähdet ovat yli 4 valovuoden päässä meistä. Näkyvät tähdet ovat yleensä n 4-600 valovuoden päässä. ”Taivaankansi”, tai esi-isiemme ”kirjokansi”, ”maailmankuusi” (1), eli meidän aurinkomme, kuumme ja tähdet maapallolta katsoen, on vain pieni Pohjantähden ympäri pyörivä puolipallo Linnunradan 200.000 valovuoden sisällä. Tämä puolipallo, litteä maa ja puolipallo sen yläpuolella - maailmankuusi suomalaisilla - oli muinainen maailmankuva, muusta ei entisaikoina tiedetty. Nyt tiedämme paremmin.
Linnunrata koostuu tähdistä, tähtijoukoista ja tähtisumuista, valoisista ja pimeistä sumuista. Keskustassa on tiheässä erittäin valovoimaisia tähtiä, ja mitä muuta siellä on, ei tiedetä, ehkä siellä on suuri musta aukko. Tähdistä tiedetään aika paljon. On erilaisia ja erikokoisia tähtiä ja niiden iät ja kehitykset tunnetaan varsin tarkoin. Tähdet alkavat kaasusumujen kokoonsupistumisesta ja kuolevat mustiksi aukoiksi tai valkoisiksi kääpiöiksi, jotka eivät enää toimi, vaan ovat kiinteitä ainekasautumia varsin muuttumattomassa tilassa siihen asti kunnes joutuvat jonkin muun tähden tai toistensa kanssa tarpeeksi lähelle, että jokin reaktio jälleen voisi käynnistyä.
Voitaisiinkin olettaa, että valkoiset kääpiöt ja mustat aukot ym kuolleet tähdet lopulta kasautuvat yhteen ja räjähtävät taas niinkuin supernovatkin. Tällaista voi tapahtua paikallisesti ja ehkä koko galaksin ja galaksijoukkojenkin mittakaavassa; mutta on hyvin kummallinen oletus, että sen pitäisi välttämättä tapahtua koko universumin mittakaavassa niinkuin alkupamausteoria väittää. Jos teoria johtaa niin kummalliseen johtopäätökseen, niin eikö siinä ole jo riittävä syy sen alkuoletusten tarkistamiseen? Miksi ihmeessä kaiken massan ja energian pitäisi kasautua kokoon, kun ne nyt ovat äärettömän laajalla, tai miksi niiden olisi joskus pitänyt olla kasassa? Yhtä hyvin tai järkeenkäyvempää on, että galaksien välillä vallitsee jokin tasapainotila, ja tämä voi olla ikuinen tila tästä eteenpäin tai sitten se on toistuva tasapainotila vähintäänkin. Energia on aina ollut jakautuneena koko kaikkeuden avaruuteen jollakin tavoin ja jossakin muodossa, tämä on looginen välttämättömyys, ja minkälaisia muutoksia siinä on tapahtunut, sitä emme kokonaisuudessaan vielä tiedä. Onko galaksien muodossa oleva tila ja niiden välinen tila ikuinen tasapainotila vai ei, sitä emme tosiaankaan vielä tiedä, ei pidä väittää mitään varmaa vielä, kun ei kerran tiedetä, ei ole mitään todellisia edellytyksiä tietää näin suuria asioita.
Räjähdysten jälkeen muodostuu taas vetypilviä ja kehitys alkaa alusta. Koko galaksin kehityksestä on vaikea tietää vielä mitään varmaa. Voi olla, että esimerkiksi epäsäännölliset galaksit ovat nuoria galakseja, kiekkomaiset keski-ikäisiä ja soikion ja pallon muotoiset vanhoja, mutta tätä ei kukaan vielä varmuudella tiedä. Sentähden ei myöskään vielä tiedetä, näkyykö kauempana enemmän nuoria galakseja ja lähellä vanhoja ym mikä ratkaisisi monta asiaa. Avaruuden nykyisen tilan näemme vain maapallolla. Kun katsomme Andromedaa näemme vain avaruuden tilan siellä 2 miljoonaa vuotta sitten. Tällaisista syistä havaintojemme rajoittuneisuus on filosofisesti vaikeasti ylitettävä ongelma. Jo lähimmät tähdetkin ovat niin kaukana, että niistä on vaikea saada tietoa. Niinpä turvallisinta on ajatella vain, että kaikkea tähtitieteellistä tietoa voidaan pitää alkeellisena siihen asti kunnes on lennetty Linnunradan keskustaan ja toisille galakseille (K 24).
Ainakin 10 miljardia vuotta universumi on ollut samanlainen kuin nytkin, miksei sitten yhtä hyvin ikuisesti?
Galaksien kehityksestä tiedetään siis senverran, että ensin on ollut kaasusumuja ja sitten ne ovat tiivistyneet tähtijoukoiksi ja näistä on muodostunut galakseja. Ja niin kuin sanottu, on vielä arvoitus minkälainen kiertokulku tässä on, siinä mielessä ettei tiedetä tapahtuuko tämä eri aikoina paikallisesti, niinkuin on täysin mahdollista, vai koko universumissa yhtä aikaa, niinkuin alkupamausteoria väittää.
3. Metagalaksi
Galaksit näyttävät siirtyvän koko ajan kauemmaksi meistä ja sitä nopeammin, mitä kauempana Linnunradasta ne ovat. Tämä on antanut aiheen olettaa, että ne ovat joskus olleet yhdessä massakasassa ja alkaneet sitten alkuräjähdyksen jälkeen muotoutua ja erkaantua toisistaan.
Avaruus (metagalaksi? kaikkeus? aine avaruudessa? tässä eivät tähtitieteilijät ole riittävän täsmällisiä) voi olla joko laajeneva, tai sitten ensin laajeneva ja sitten supistuva, tai sitten se voi olla ikuisessa tasapainotilassa. Näitä malleja ja laskuja tähtitieteilijät nykyään pyörittelevät tietokoneissa suhteellisuusteorian mukaisia oletuksia pohjanaan pitäen ja odottavat ratkaisua empiirisiltä mittauksilta, taustasäteilyn mittauksista, avaruuden eri kohtien lämpötilojen mittauksista ja ns puuttuvan massan etsimisestä.
Uutisissa (2) oli, että lämpötila oli sama kaikissa mitatuissa paikoissa, ja tämän pitäisi osoittaa alkuräjähdysteoria todeksi. (Lämpötilan samuudelle voidaan varmasti löytää muitakin selityksiä, onhan luonnollista, että lämpötila tasoittuu vähitellen tasaiseksi kaikkien räjähdysten jälkeen, kun viimeisimmästä suuresta räjähdyksestä on kulunut tarpeeksi aikaa.) Sitten tuli uutinen, että pimeää massaa oli löydetty. Tämä ilmeisesti tukisi sitä, että voidaan löytää selitys ikuiselle tasapainolle.
Pääasia on ymmärtää, että näin suuret asiat ovat luonnollisista syistä vielä ratkaisemattomia. Filosofisilla päättelyillä voitaisiin nykyisistä tiedoista rakentaa yhtä sun toista, jota tähtitieteilijät eivät ole tulleet ajatelleeksi.
On selvää, että vaikka alkupamausteoria pitäisi paikkansa, se koskisi vain paikallista universumia, näkemäämme metagalaksia, ja silloin metagalaksi ei olisi kaikkeus - vaikka näin voi olla - koska koko kaikkeus ei koskaan ole voinut olla yhdessä pisteessä. Silloinhan se piste olisi samalla yhtä suuri kuin koko kaikkeus ja olisiko se silloin mikään piste. Jos jonkin laskun mukaan kaikkeus menee yhteen pisteeseen, sen laskun oletukset pitää hylätä, niinkuin yleensä muiden laskujen kohdalla menetellään (3), eikä hyväksyä tulosta ja ruveta rakentamaan sen pohjalta jatkoteoriaa.
Sensijaan ei ole ollenkaan selvää, mitä galaksien toisistaan erkaneminen merkitsee. Yksi sen tulkinta voisi olla, että todellisessa äärettömässä (rajattomassa) tilassa, mikä kaikkeus välttämättä on, galaksien suuruisten kappaleiden - tai näin kaukana toisistaan olevien kappaleiden - täytyykin näyttää erkanevan toisistaan. Ne joka tapauksessa liikkuvat suhteessa toisiinsa, ja näiden liikkeiden tulkinta voi olla samalla selitys todellisen äärettömyyden joillekin ominaisuuksille.
Erkaneminen on ehkä äärettömyyden ominaisuus, eikä se tarvitsekaan muuta selitystä. Me emme osaa ajatella todellisen äärettömyyden kategorioilla, me ajattelemme ajan ja paikan mukaan ja vielä äärellisessä tilassa. Aikakin vaikuttaa jotain, emmekä me osaa ajatella ikuisen ajan käsitteillä. Jos miljardi vuotta sitten lähtenyt valo antaa kuvan etääntyvästä galaksista, sille voi olla monta muutakin selitystä kuin alkupamaus (K 25).
Erkaantuminen voi olla jopa todiste siitä, että galaksiavaruus muodostaa äärettömän tilan ja on jo kaikkeus, muuta kaikkeutta ei tarvitse enää etsiä toisista ulottuvuuksista, muista universumeista ja sellaisesta henkimaailmasta, joka olisi transkendentti metagalaksille. Kaikki tavara äärettömässä tilassa ikään kuin putoaa toisten tavaroiden suhteen avaruuden koon silti muuttumatta, niin kuin laajenevalla pallopinnallakin tapahtuu, mutta siinä pallon koko suurenee, siksi se on vain vertaus.
Galaksien pakonopeuden lisääntyminen aiheuttaa sen, että tietyn rajan jälkeen emme saa näköhavaintoja kaukaisista galakseista, koska pakonopeus on ylittänyt valon nopeuden. Meidän ei pitäisi saada muitakaan havaintoja suhteellisuusteorian mukaan, koska valoa suurempia nopeuksia ei sen mukaan ole. Jos kauempaa saadaan havaintoja, siinä on yksi lisäsyy siihen, että tätä yhtä suhteellisuusteorian perusoletusta on muutettava jollakin tavoin, tai muodostettava uusi teoria (K 26).
Havainnoillamme on raja, mutta onko se myös universumin, metagalaksin raja? Onko äärettömyyksiin edelleen galakseja? Onko muita universumeja? Onko muunlaisia universumeja, henkimaailmoja tässä samassa paikassa? Näistä emme pääse selvyyteen tähtitieteen avulla vaan miettimällä kaikkeutta. Muista universumeista ei ole ainakaan mitään havaintoja tässä universumissa. Jotkut galaksit taivaalla törmäävät selvästikin toisiinsa, mutta siinä tuskin on kyseessä kahden universumin törmäys. Ja jos olisi toisia universumeja, vasta ne kaikki yhdessä muodostaisivat kaikkeuden. ”Toinen universumi” on löyhää puhetta, jota filosofien ja tiedemiesten ei pitäisi harrastaa, mutta jota tähtitieteilijät kuitenkin usein harrastavat (K 27).
Henkimaailma on ainoa toinen universumi, näkymätön universumi, josta meillä on jonkinlainen tieto tai aavistus, mutta henkimaailmakaan ei välttämättä ole metagalaksille ulkopuolinen asia, eikä edes Linnunradalle, vaikka se maapallon aineelliselle olomuodolle on transkendentti ja näkymätön asia. Voi aivan hyvin olla, että enkelit ja jumal’olennot ovat muiden taivaankappaleiden olentoja, jotka ihmiselle voivat pysyä näkymättöminä. Tähdissä voi olla - ja varmasti onkin - paljon maapallon ihmiselle ihmeellisiä asioita (K 28).
Enkelit ja jumalat voivat olla näkymättömiä, kulkea seinien läpi ja lentää (4), mutta silti voi olla, etteivät he tule mistään toisesta ja muillakin tähdillä näkymättömästä universumista, vaan ovat halutessaan näkymättömiä juuri maapallolla ja tulevat toisilta tähdiltä tällä samalla Linnunradalla (5), ja tietysti ilmeisesti myös kulkevat galaksien välillä.
”Toisen universumin” täytyisi
olla jotain täysin erilaista, rinnakkaisuniversumi tms, muutenhan se kuuluisi
tähän universumiin, niin että henkimaailma-sana kuvaa sellaiset asiat
parhaiten, muttei henkimaailman sitten taas tarvitse olla millään tavoin tämän
universumin ulkopuolella tai rinnakkainen, se voi aivan hyvin olla tämän osa,
tämän sisällä.
4. Kaikkeuden kosmologia
Kun siirrytään puhumaan kaikkeudesta, siirrytään puhtaaseen filosofiaan. Kaikkeutta on voitu miettiä teoreettisesti kaikkina aikoina, vaikka todellisen maailman eri tasojen (Maapallo, Aurinkokunta, Linnunrata, metagalaksi, koko kaikkeus) ominaisuuksista on ollut vaillinaisia käsityksiä - niinkuin varmaankin silti vieläkin on - mutta ehkä voidaan sanoa, että vasta nyt tiedämme tarpeeksi voidaksemme edes yrittää filosofoida oikein.
Galaksien luonne ja etäisyys on tunnettu tieteellisessä mielessä vasta n 1920-luvulta lähtien, vaikka joillakin tähtitieteilijöillä ja filosofeilla oli niistä oikeansuuntainen käsitys jo aikaisemman tiedon pohjalta. Siitä lähtien niiden ja metagalaksin luonne on ymmärretty tarkemmin ja tarkemmin. Tämä uusi tieto vaikuttaa käsityksiimme kaikkeudesta ja ongelmaksi tulee nyt ensimmäistä kertaa ja ennenkaikkea: onko metagalaksi sama kuin kaikkeus? Nykyaikaa ennen ihmiskunnalla ei ollut aavistustakaan siitä millainen kaikkeus voisi olla, kaikkeus oli puhdas teoreettinen käsite ja kaikki mallit olivat alkeellisia. Nykyään on täysin mahdollista, että näemme jo kaikkeuden luonteen, eli että galaksiavaruus on sama kuin kaikkeus.
Kaikkeudesta täytyy miettiä sen olemassaoloa, ikuisuutta, äärettömyyttä, järkevyyttä, sekä – niin kuin sanottu - metagalaksin ja kaikkeuden suhdetta.
a.
Kaikkeuden olemassaolo
Kaikki todellinen on olemassa ja ei-olemassaoloa ei ole todellisille asioille. Ei-todellisia asioita on olemassa, mutta vain kuvitelmina ja suunnitelmina ja tavoitteina ja valheina, epätosina asioina ja virtuaalitodellisuutena. (Katso myös luvut Ontologia ja Käsitteiden ontologia). Kun jostakin konkreettisesta asiasta sanotaan, että se on olemassa, niin se todella on olemassa ja olemassaolo tarkoittaa eri asiaa kuin kuvitteellisen asian olemassaolo. Totuus ja olemassaolo ovat jossakin mielessä myös sama asia: todellisuus on jotakin mikä on olemassa.
On turha keskustella käsitteiden olemassaolosta, ne ovat olemassa käsitteinä. Sama pätee suunnitelmiin, valheisiin ja tavoitteisiin, epätosiin asioihin ym.
Galakseja selvästikin on, mutta filosofit eivät ole kyenneet todistamaan edes ulkomaailman olemassaoloa, väitetään, että voidaan todistaa vain havaitsevan minän olemassaolo, ”ajattelen, siis olen”, ”cogito, ergo sum”, Descartesin perusoivallus, mutta muuta varmaa tietoa ei ole.
Mutta entä jos tässä skeptisismissä (6) aloitetaankin väärästä päästä? Miten olisi kaikkeuden olemassaolo? Jos väitetään, että kaikkeus on olemassa, voiko kukaan väittää vastaan? Tämä on yhtä varma totuus kuin Descartesin em cogito. Jos jotain on, on myös kaikki se mitä on. Mutta jos se kaikki on vain se kaikki mitä on havainnoissani?
Näin voidaan epäillä loputtomasti, mutta silloin ollaan samassa ansassa, että tieto pitäisi rakentaa Descartesin cogitosta lähtien. Mutta sitä kautta ei tunnetusti päästä eteenpäin, joudutaan vain solipsismiin (7). Yhtä hyvin voidaan ottaa toinen, erillinen, varma totuus:
Kaikkeus on olemassa.
Tämä on varmaa puhtaan logiikan pohjalta, se seuraa kaikkeuden käsitteestä, ja on myös vastaansanomaton empiirinen tosiasia1. Emme puutu siihen, millainen kaikkeus on, muutakuin mitä se sisältää: kaikki, absoluuttisesti kaikki äärettömästi ja aina ja ikuisesti, kaikki ajassa ja paikassa, ikuisessa ajassa ja äärettömässä paikassa. Kaikki ajan ja paikan ulkopuolella. Koko avaruuden, myös avaruuden tyhjät paikat, mikäli sellaisia voisi olla olemassa.
Omena voi olla olemassa vain havainnoissani, mutta kaikkeus on olemassa, vaikka minua ei olisi omenaa havaitsemassa, ja kaikkeudessa melko varmasti on mm omenoita. Näin pääsemme solipsismista ja varma pohja tiedolle voidaan rakentaa (K 29).
Tulemme itse asiassa siihen, onko todellisuus olemassa välttämättä vai onko mahdollista, ettei olisi mitään. Onko Hegelin ei-oleminen todellinen vai kuvitteellinen mahdollisuus?
Todellisuus voi olla erilainen kuin luulemme, mutta voiko itse sen olemassaoloa järkevästi epäillä? Epäilijän olemassaoloa ei voi epäillä eikä kaikkeuden olemassaoloa. Näistä kahdesta seuraa jo aika paljon varmaa tietoa, mikä on enemmän kuin mihin tähän asti on filosofiassa päästy, kun Descartesin cogitoa on pidetty ainoana varmana tietona (ja jotkut sofistit ovat jopa sitä epäilleet).
Ei-mitään kategoria voidaan heittää pois ja puhdas oleminen voidaan heittää pois, on vain todellista olemista, muu oleminen on samanlaista kuin käsitteiden olemassaolo.
Mitä tahansa kaikkeuteen sisältyykin, sen olemassaoloa ei voi epäillä. Ja vaikka epäilijä, solipsisti, katoaisi kokonaan pois, lakkaisi ajattelemasta, kaikkeus jäisi silti jäljelle.
Tämä näkyy siitä, että jos
ajattelemme, että on olemassa kaikkeus, joka ei ole olemassa, niin sehän on
loogisesti mahdotonta. Voi olla, että todellakin olisi mahdollista, ettei olisi
mitään, vaikka sekin on melko mahdotonta, mutta sellaista tilannetta ei
kuitenkaan käytännössä ole, selvästikin jotakin on koko ajan ja jotakin on aina
ollut ja tulee olemaan, koska ei-mitään oleminen on mahdotonta. Ei kysytä
skeptiseltä filosofilta minkälaista se jokin on, vaan mietitään minkälainen
kaikkeus muilta osin on niin asia tulee selvemmäksi.
b.
Kaikkeuden ikuisuus
Kun ajattelemme kaikkeutta, niin emme voi ajatella, että se olisi joskus alkanut ja sitten se taas joskus loppuisi. Sen täytyy olla ikuinen, muutenhan täytyisi joskus olla ollut tilanne, ettei ollut mitään ja, niin kuin näimme, se on mahdotonta.
Ajalla on todellisuudessa kaksi ominaisuutta, joita emme voi paeta. Toinen on se, että aika menee aina lineaarisesti eteenpäin, kaikenlainen syklinen ajattelu on tässä kyllä itämaista mystiikkaa. Toinen on se, ettei ajassa voida mennä taaksepäin muutakuin mielikuvituksessa, näyissä, historiantutkimuksessa jne, muttei todellisesti siirtyä taaksepäin (tai eteenpäin ajankulua nopeammin). Aika ei näinollen ole samanlainen kuin ulottuvuus. Koordinaatistossa, x-, y- ja z-akselilla (siis yksinkertaisesti ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse) voidaan liikkua mihin suuntaan vain, mutta ajan laittaminen ulottuvuudeksi malleissa niinkuin suhteellisuusteoriassa tehdään, on väärin, koska ajassa voidaan kulkea vain yhteen suuntaan ja tietyllä nopeudella. Ajan vauhti riippuu kappaleen nopeudesta, mutta suunta on aina sama.
Todellisuutta paremmin vastaava malli olisi sellainen, missä jokaisella taivaankappaleella on oma x-, y- ja z-akselistonsa, koordinaatistonsa, ja tämä koko koordinaatisto, eli sen keskipiste, origo, liikkuu jokainen oman aikansa mukaisesti aika-akselilla. Avaruuden kaarevuus tulee koordinaatistojen suhteesta toisiinsa, ja siitä että avaruus on ääretön, mutta kaareutuvuutta ei tule koordinaatistojen sisällä lyhyillä matkoilla, ja juuri näin on todellisuudessakin. Lyhyillä matkoilla käytetään euklidista geometriaa ja pitkillä epäeuklidista (K 30).
Lisäksi ajassa on todellisuudessa olemassa vain nykyhetki, tulevaisuus on vain ennustus ja menneisyys on muistoa. Tosin on olemassa totuus siitä, miten menneisyydessä asiat menivät, mutta tätä todellisuutta ei enää ole, samoin tulevaisuudessa asiat tulevat menemään jollakin tavalla ja se on totuus, eikä jokin muu tapa jolla lailla ne voisivat mennä, mutta tätä totuutta ei ole vielä muuta kuin ennusteena (K 31), tai Jumalan etukäteen säätämänä asiana.
Nyt kun ajattelemme ikuisuutta, niin on vain yksi tapa miten se voidaan järkevästi käsittää: aika jatkuu ikuisesti taaksepäin ja menee ikuisesti eteenpäin. Eri kappaleilla aika menee eri tavalla, riippuen kappaleen nopeudesta, sen tiedämme suhteellisuusteoriasta, ja tämä asia on empiirisesti vahvistettu fysikaalisissa kokeissa, mutta koko kokonaisuuden aika jää kyllä vielä arvoitukseksi. Kaitpa sekin vain menee ikuisesti eteenpäin ja aina on ollut niin. Ilmeisesti kaikkeudella ei ole ajallista alkua eikä loppua. Ehkä koko kokonaisuudella ei ole mitään aikaa, koska se ei ole liikkuva kappale. Aika on vain jokaisella taivaankappaleella erikseen. Ajan alku on paradoksi, on yhtä vaikea ajatella, että se joskus olisi alkanut kuin että se jatkuisi ikuisesti taaksepäin. Eteenpäin se voi hyvinkin jatkua ikuisesti ilman ristiriitaa ymmärryksemme kanssa. Vika on joka tapauksessa ymmärryksessämme eikä todellisuudessa, me emme ymmärrä ikuisia asioita.
Ikuisuus on ikuisuutta, vaikkemme aivan tarkkaan ymmärrä minkälaista se on. Kaitpa se on aika lähellä ensimmäiseksi mieleen tulevaa matemaattista ikuisuuden käsitettämme, aikaa on ollut ikuisesti taaksepäin ja tulee olemaan ikuisesti eteenpäin, ja me voimme olla vain yhdessä kohtaa tätä jatkumoa. Ajassa ei matkustella, vaan liikutaan eteenpäin juuri sitä vauhtia kuin aika sillä taivaankappaleella menee kuin missä oleskellaan.
Tämä asia on ehkä sillä tavoin ymmärrettävissä, että kun maapallon ajasta käsin yritämme ymmärtää ajan olemusta, niin harhaudumme, emme käsitä asiaa; jos voisimme hypätä toisten taivaankappaleiden toisenlaisiin ajankulumisvauhteihin ja ehkä ajankulumistapoihinkin, niin sitten ymmärtäisimme aika-käsitteen. Hauska sivujuttu: miten voimme katsella menneisyyden tapahtumia? Tarvitaan tosi hyvä kaukoputki ja nopea avaruusalus. Siirrytään nopeasti kauas ja katsellaan sieltä kaukoputkella maailman tapahtumia. Tämä asia on tosi! heti kun sellaiset vehkeet on olemassa. Mikään tapahtuma ei jää pimentoon vaan säilyy valoaalloilla jossakin, mutta tietysti kovin heikkona valona kaukaa katsottuna.
Joissakin tähtitieteellisissä kosmologisissa malleissa nykyaikana käytetään kolmiulotteista aikaa (8). Tämän voisi käsittää esimerkiksi niin, että jokaisella kappaleella, esimerkiksi maapallolla, on ainakin kolme aikaa siinä mielessä, että on maapallon aika, sitten on sen järjestyksen kokonaisaika mihin maapallo kuuluu, jokin Linnunradan keskustaa lähellä olevan paikan aika, ja sitten on metagalaksin aika. Aika kuluu eri tavalla näillä eri tasoilla, mutta jokainen hetki jokaisessa paikassa voidaan ilmoittaa missä tahansa näistä kolmesta ajasta.
Ikuisuus on silti ikuisuutta, mutta äärettömyys ei ole äärettömyyttä, niinkuin seuraavassa näemme.
c.
Kaikkeuden äärettömyys
Matematiikassa ja logiikassa on äärettömyyttä mietitty jonkin verran ja on huomattu että on erilaisia äärettömiä lukuja. Mutta kaikkeuden todellisuuden todellisesta äärettömyydestä ei ole oikeaa matemaattista mallia, vaikka suhteellisuusteoria, jossa aika laitetaan neljänneksi ulottuvuudeksi, on yritys sellaiseen. Todellinen äärettömyys on erilainen kuin ensivaikutelmamme matemaattisesta äärettömyydestä. Todellista äärettömyyttä voidaan lähestyä ja havainnollistaa sillä tavoin, että vaikka galakseja on äärettömän paljon, niiden lukumäärä kaikkeudessa voidaan kuitenkin joskus laskea. Silloin voidaan laskea myös tähtien lukumäärä ja kaikenlaisen aineen ja energian kokonaismäärä. Tämä sillä oletuksella, että metagalaksi on sama kuin kaikkeus eli että ”muita universumeja” ei ole.
Tähtitieteilijät ovat jo oivaltaneet, että katsottiinpa sitten miltä galaksilta tahansa, niin ympäristö näyttää samanlaiselta, galakseja rypäleissä, rihmoissa ja ketjuissa loputtomiin joka suuntaan, rajaa ei näy miltään galaksilta katsoen. Tämä on äärettömyyden toinen ominaisuus.
Voidaan ajatella, että tämä tila, avaruus, on todellisesti, matemaattisesti ääretön joka suuntaan, mutta voidaan myös ajatella, että sillä on tietty koko, äärettömyys on tietyn kokoinen, mutta mitään ei ole sen ulkopuolella. Tämä jälkimmäinen ajatus tuntuisi parhaiten vastaavan todellisuutta, sillä, koska kaikkeuteen kuuluu kaikki mitä on, tämä kokonaisuus on suljettu systeemi, se on rajaton, mutta äärellinen siinä mielessä että se on suljettu, siihen kuuluu kaikki, mitään ei ole sen ulkopuolella, sen ulkopuolta ei ole. Tämä on äärettömän tilan kolmas ominaisuus.
Äärettömyyden käsittämättömyys johtuu meidän ajallisesta ja paikallisesta ajattelustamme. Ajattelemme tilaa x- y- ja z-koordinaatistossa, euklidisesti, jolloin jokainen akseli jatkuu suoraviivaisesti äärettömyyksiin. Todellista avaruutta kokonaisuutena ei voi laittaa koordinaatistoon tällä tavoin. Suhteellisuusteoria lähestyy tätä totuutta kun siinä aika laitetaan neljänneksi ulottuvuudeksi ja silloin neliulotteinen aika-avaruus muuttuu suljetuksi tilaksi ja avaruus kaareutuvaksi. Se ei kuitenkaan ole vielä todellisen avaruuden oikea malli. Oikeammassa mallissa mikä tahansa paikka voi olla avaruuden keskipiste, origo voi olla missä vain, ja jokaisella akselilla on suunnaton, määrätty, muttei ääretön pituus. Me emme tiedä tätä pituutta, mutta se on olemassa. Ja aika ei ole mallissa ulottuvuutena vaan lineaarisena jatkumona jokaiselle taivaankappaleelle erikseen. Aineellisten taivaankappaleiden lisäksi henkimaailma (toisenlaiset aineet) olisi jotenkin ympättävä malliin, että malli vastaisi todellisuutta. (Katso K 28). Makromaailmaa saattaisi parhaiten kuvata neliulotteinen tai useampiulotteinen malli, mutta ehkä se uusi ulottuvuus ei ole juuri aika, vaan jotakin muuta. Makromaailmallahan, koko kaikkeudella, ei välttämättä ole mitään aikaa.
Avaruus ei ole pallo, mutta se on pallomainen. Nykyinen tähtitiede tietää, että tämän äärettömän pallomaisen tilan säde on vähintään 14 miljardia valovuotta. Muuta ei siitä tiedetä, se voi olla paljon suurempi. On siis kaksi mahdollisuutta: säde on matemaattisesti ääretön tai säteellä on tietty pituus, esim 35 miljardia valovuotta. Tässä siis kannatetaan tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa, säteen pituutta ei vielä tiedetä, mutta täsmällinen pituus on olemassa. Kolmas mahdollisuus on, että avaruus laajenee, niinkuin alkupamausteoriassa oletetaan, mutta siitä seuraa sitten, että galaksiavaruus on vain osa kaikkeutta, paikallinen universumi.
Yhteenvetona: Koko kaikkeudelle ei jää kuin yksi vaihtoehto oikeastaan, neljä-viisi ominaisuutta, mikä näiden sisäinen logiikka nyt sitten onkin tarkkaan ajateltuna:
- kaikkeus on määrätyn kokoinen,
- silti rajaton,
- sisältää määrätyn määrän ainetta ja energiaa tai muuta peruselementtiä,
- oltiin missä tahansa, ollaan ikään kuin keskellä, origo voi olla missä tahansa,
- suljettu systeemi,
- pallomainen, muttei pallo.
Kuten on jo todettu, äärettömän tilan todelliset ominaisuudet voivat myös olla selitys sille tähtitieteelliselle tosiasialle, että galaksit etääntyvät toisistaan. Hyvin kaukaisten taivaankappaleiden täytyykin näyttää etääntyvän toisistaan, koska se on äärettömän tilan yksi ominaisuus.
Galaksien etääntymisen vauhdista voidaan ehkä päätellä kaikkeuden koko jollakin tavalla joskus. Samoin avaruuden kaareutuvuuden määrästä (K 32).
Mistä me sitten tiedämme, että kaikkeus on tällä tavoin ääretön? Ilmeisesti me tiedämme sen puhtaan loogisilla perusteilla, se seuraa kaikkeuden käsitteestä. (On ihmeellistä, että logiikasta seuraa jotakin todellisuuteen tässä asiassa, yleensähän logiikasta ei seuraa mitään todellisuuteen, vaan muodollinen logiikka ja todellisuus ovat nimenomaan erillisiä asioita tässä mielessä.) On mahdotonta sanoa kaikkeudelle jokin pienempi koko kuin äärettömyys. Jos sanotaan, että kaikkeus on kahden metrin kokoinen läpimitaltaan, niin se on varmasti väärin, jos sanotaan miljoona kilometriä niin sekin on varmasti väärin. Jos sanotaan, että kaikkeus on matemaattisen äärettömyyden merkityksessä ääretön, niin sekin on ilmeisesti mahdotonta, sellaista tilaa ei todellisessa maailmassa voi olla olemassa, ainoastaan ihmisen matemaattisessa mielikuvituksessa. Tästä myös seuraa, että jos sanotaan, että kaikkeus on joskus ollut yhdessä pienessä pisteessä, niin sekin on varmasti väärin. Alkupamausteoria koko kaikkeuden suhteen kumoutuu jo puhtaan logiikan perusteella, niin kuin on jo todettu. Metagalaksilla - ja varsinkin joillakin sen osilla - voi taas sitten hyvinkin olla alkupamaus.
Jokin koko kaikkeudella
voidaan siis väittää olevan, mutta se on samalla kuitenkin ääretön koko, koska
mitään ei ole sen ulkopuolella. Niin kauan kuin sitä kokoa ei tiedetä, sitä
kuvaa parhaiten pelkkä sana ääretön, ja sen tietämisen jälkeenkin se pysyy
äärettömänä merkityksessä suurin mahdollinen etäisyys. Se on jotakin
säteeltään yli 14 miljardia valovuotta, mutta kuinka paljon, sitä ei vielä
tiedetä.
d. Kaikkeuden järkevyys
Me emme täysin ymmärrä, mitä todellisuus on, mitä äärettömyys ja ikuisuus ovat ja minkälainen kaikkeus on, mutta olemassaolevan todellisuuden täytyy olla jollakin tavalla järkevää, kaikille sen salaisuuksille on jokin selitys.
Järjettömyys ja selittämättömyys ovat meidän ajattelussamme, me emme pysty ymmärtämään kaikkea ja todellisuus näyttää olevan täynnä paradokseja. Esimerkiksi äärettömyys on mahdoton ymmärtää. Toisaalta on vaikea kuvitella rajatonta tilaa ja toisaalta sellainen kuitenkin täytyy olla olemassa. Nämä paradoksit ovat meidän ajattelussamme, niiden täytyy olla meidän ajattelussamme, sillä selville olemassaoleville tosiasioille varmasti löytyy aina selitys, ymmärrettävä syy tai looginen asioiden tila. Tämän tiedämme siitä, että me ja maailma olemme olemassa. Siihen on jokin syy tai se on itsessään luonnollista ja järkevää. Itse olemassaolon tosiasiasta seuraa myös, että kaikelle on selitys jos tietää kaiken. Ainoa vaihtoehto olisi, ettei mitään olisi olemassa.
Tässä yritetään vain havainnollistaa yhtä puolta tiedon ja todellisuuden suhteesta. Totuus on niinkuin se on, ja todellisuus on sellainen kuin se on. Jos me emme ymmärrä jotakin asiaa, niinkuin esimerkiksi avaruuden ja sen koko sisällön äärettömyyttä ja ikuisuutta, niin ei se merkitse sitä, etteivätkö niiden äärettömyys ja ikuisuus olisi olemassa todellisessa maailmassa. Kun me emme ymmärrä niitä tai meillä on niistä harhaisia käsityksiä, niin vika ei tosiaankaan ole todellisuudessa vaan meidän ajattelussamme, ajattelu ei vielä ole todellisuuden tasalla.
Missä määrin kaikkeudessa on sattumaa ja kaaosta, on sitten eri kysymys. Voi olla että alunperin oli pelkkää kaaosta, ja sitten erilaiset aineet rupesivat ryhmittymään ja kehittymään ja olentoja syntyi, jotka rupesivat kehittymään korkeamman tasoisiksi, ja rupesivat myös luomistöihin. Mutta ei tässä tarvitse olla mitään ajallista kehitystä, aina on voinut olla Jumala ja aina on joka tapauksessa ollut maailma (kaikkeus-merkityksessä), tämä asia menee selvästikin meidän ymmärryksemme yläpuolelle.
Myös saattaa olla, että on ollut erilaisia kiertokulkuja, kaikkeus saattaa olla kaasusumuvaiheen ja galaksien, järjestyneen tilan, vaihtelua.
Voi olla, että kaikkeus on jo kauan sykkinyt kaasusumuvaiheen ja galaksivaiheen, kahden eri tilan välillä ja joskus on sitten galaksivaiheessa syntynyt jumalia, jotka ovat oppineet elämään kaaosvaiheen yli, ja meidän universumimme ei enää ole ilman jumalia ja luojia, joilla on valta ja voima yli luonnonlakien. Mutta asia voi olla monimutkaisempi, tai yksinkertaisempi, täytyisi todellakin ensin ymmärtää, mitä ikuinen aika on ja mitä on äärettömyys; ja mitä on henkimaailma ja Jumala.
Järkevimmältä tuntuisi, että
koko ajan osa kaikkeudesta on räjähtäneenä kaasusumuiksi, erilaisissa kaaostiloissa,
osa on järjestyneenä tähdiksi ja galakseiksi, ja osa on henkimaailmaa ja muuta
meille tuntematonta. Tietyn paikan, ympäristön, esim Linnunradan tai
aurinkokunnan ympäristön, tila vaihtelee kaasusumuvaiheen ja tähtivaiheen
välillä, mutta kokonaisuutena ottaen näitä kolmea tilaa on koko ajan
kaikkeudessa, ja siinä mielessä kaikkeus on aina samanlainen.
5. Loogiset
vaihtoehdot metagalaksin ja kaikkeuden suhteelle
Kun emme tiedä, onko metagalaksi kaikkeus, voimme
kuitenkin miettiä, mitkä olisivat loogiset, mahdolliset vaihtoehdot nykyisen
tietämyksen pohjalta. Tämä on yksi kekseliäs filosofinen menetelmä: kun jotakin
asiaa ei vielä tiedetä, voidaan kuitenkin jotakin sanoa mahdollisista
vaihtoehdoista, ja nyt sovelletaan menetelmää tähän nykyajan tuomaan uuteen ongelmaan.
Tuntemamme universumin, kaikkien galaksien muodostaman kokonaisuuden eli metagalaksin ja kaikkeuden väliselle suhteelle on olemassa kaksi vaihtoehtoa; joko metagalaksi on vain yksi universumi muiden joukossa tai sitten se muodostaa kaikkeuden, ja niille voidaan nähdä myös alalajeja (K 33). On huomattava, että metagalaksi-sanaa voidaan käyttää kahdessa merkityksessä, metagalaksi koko galaksiavaruutena näkökyvystämme riippumatta - näkyvyyshän loppuu siihen kohtaan kun galaksien pakonopeus saavuttaa valon nopeuden - ja metagalaksi synonyyminä näkyvälle avaruudelle. Tässä sanaa käytetään edellisessä merkityksessä. Tähtitieteen nykyisessä kosmologiassa sanaa käytetään epäselvästi tai lähinnä jälkimmäisessä merkityksessä. ”Tuntemamme universumi” sanovat tähtitieteilijät.
Vaihtoehto a. Metagalaksi on vain paikallinen universumi, osa kaikkeutta.
Nämä muut, transkendentit, ulkopuoliset universumit ja kaikkeuden osat olisivat silloin jotain sellaista kuin Jumala, henkimaailma, näkymätön maailma, muut universumit, rinnakkaisuniversumit. Tässä on lukemattomia vaihtoehtoja, miten se muu voisi olla järjestynyt ja mitä se muu voisi olla. Kuitenkin on lähinnä kaksi erilaista universumia kuviteltavissa ja sitten on mahdollista että näitä molemmanlaisia on yhtäaikaa:
a.1. jokin näkymätön, erilainen universumi tässä samassa paikassa
a 2. kauempana olevia erilaisia tai samanlaisia universumeja, tai
a 3. näitä molempia yhtäaikaa.
Seuraavassa nämä vaihtoehdot havainnollistetaan piirroksina. Kaikkeus on kuvattu aina samankokoiseksi ympyräksi, mutta se, mitä sen sisällä on, on sitten varsinainen maailmankuvamme.
Kuvio 2. Kaaviopiirros vaihtoehdoista a1, a2 ja a3. Metagalaksi on vain paikallinen universumi.
Vaihtoehto b. Galaksien muodostama universumi on sama kuin kaikkeus.
Tässä on nähtävissä kaksi mahdollisuutta:
b 1. Universumi jatkuu samanlaisena myös näkökykymme (kaukoputket ja radioteleskoopit) ulkopuolella. Vaikka emme pysty näkemään koko kaikkeutta, se jatkuu samanlaisena sielläkin, minne emme näe. Missä kohtaan on näkökykymme raja verrattuna kaikkeuden kokoon, sitä emme vielä tiedä.
b 2. Näemme nyt jo suurinpiirtein kaikki galaksit, kaikkeus on sama kuin tämä tuntemamme universumi, näkyvä universumi.
Seuraavassa nämäkin yritetään havainnollistaa kaaviokuvina. Kaikkeus on edelleen aina samankokoinen ympyrä, ja mitä on sen sisällä, on maailmankuvamme.
Kuvio 3. Kaaviopiirros vaihtoehdoista b1 ja b2. Metagalaksi on sama kuin kaikkeus.
Näillä erotteluilla on suuri merkitys, koska nyt voimme miettiä, mikä vaihtoehto olisi todennäköisin. Kun nämä erottelut selvästi tehdään, b1 näyttää parhaalta. Eri vaihtoehdoissa alkupamaukselle, Jumalalle, henkimaailmalle jne tulee selvästikin eri merkitys.
b1 vaihtoehdossa alkupamaus on täysin mahdollinen, muttei sitä myöskään välttämättä tarvita. Jumala ei ole transkendentti universumille mutta kylläkin maapallolle, samoin henkimaailma. Jumala ja henkimaailma ovat metagalaksin osia ja metagalaksi jatkuu äärettömyyksiin ja on ollut jossakin muodossa ikuinen ja tulee olemaankin. Galaksit ovat tällä hetkellä niinkuin ovat, mutta ne ovat voineet olla muullakin tavoin järjestyneet, pelkkää sumua joka suuntaan tai kaaosta tai mitä vain. Mutta myös voi olla, että aine ja energia aina väistämättä joutuvat vähitellen galaksien muotoon ja tämä tilanne on myös jo ollut ainakin aina välillä ikuisesti. Vaihtoehto b1 ei sano mitään historiasta eikä tulevaisuudesta, ainoastaan nykyisestä tilasta.
Galaksiavaruus, metagalaksi, historiastaan riippumatta ja näkyvyydestä
riippumatta on sama kuin kaikkeus. Muita universumeja ei ole.
Tämä on johtopäätös vaihtoehtojen mietiskelystä.
Miksi näyttää parhaimmalta, että galaksit muodostavat kaikkeuden ja että niitä on vielä näkökykymme ulkopuolella äärettömyyksiin? Toisaaltahan olisi houkuttelevaa ajatella, että kaikkea olisi äärettömästi, universumeja olisi monta ja henkimaailmoita olisi monta (a3 vaihtoehto). Perustelu a3:n hylkäämiseen on se, että äärettömyyksien olettaminen joka suuntaan on jollakin tavoin tarpeetonta, galaksiavaruudella saattaa olla jo kaikki ne ominaisuudet, jotka tarvitaan kaikkien tunnettujen tosiasioiden, myös Jumalan ja henkimaailman, selittämiseen. Ja jos jotakin muuta olisi, niin mitä ihmettä se muu sitten varsinaisesti olisi?
Lähimpänä perinteistä virallisen kristinuskon ex-nihilo oppia on a1. Jokin ulkopuolinen, transkendentti maailma on luonut tämän nykyisen maailman, universumin. Mutta teologia on ollut epäselvä näissä asioissa. Teologiassa oletetaan maailman ulkopuolinen Jumala, joka tyhjästä luo maailman. Kuitenkaan kaikkeudelle ei ole mitään ulkopuolista, transkendentti maailma ja tämä maailma vasta yhdessä muodostavat kaikkeuden. Jos ensin on ollut vain Jumala, Jumala on ollut kaikkeus. Kun hän luo maailman, ei hän luo sitä kaikkeuden ulkopuolelle, ja vasta Jumala ja maailma yhdessä muodostavat uudenlaisen kaikkeuden. Kaikkeuden kannalta ei koskaan ole mitään transkendenttia maailmaa. Ja on hyvin epävarmaa, että kaikkeus olisi joskus ollut erilainen kuin nykyään tai tulisi joskus olemaan. Sen peruspiirteet ovat todennäköisesti aina samat, vaikkemme ehkä vielä tiedä millainen se on, minkälaisia nämä peruspiirteet ovat.
Perustelu b1:n valinnalle on ilmeisesti yksinkertaisesti se, että kun näitä eri vaihtoehtoja miettii, niin se tuntuu yksinkertaisimmalta ja parhaalta. Occamin partaveitsen – olioita ja selityksiä ei pidä lisätä enempää kuin tarvitaan – mukaan se on paras. b2 voidaan sulkea pois sen takia, ettei meillä ole mitään perustetta olettaa (K 33), että avaruus loppuu samassa kohtaan kuin näkökykymme. Tähtitieteilijöiden enemmistön maailmankuva on lähinnä b2, mutta he ovat unohtaneet miettiä kaikkeuden loogisia ominaisuuksia, ennenkaikkea sitä, että kaikkeus ei voi laajeta eikä supistua, sitä ei voi katsella ulkopuolelta. Ja heidän käsityksensä avaruuden (nykyisestä) koosta (ja iästä) on kehäpäätelmä, johtuu teoriasta ja valon nopeudesta.
Entä jos on ollut ensin vain Jumala ja henkimaailma ja sitten on luotu uusi asia, aineellinen maailma? Tämä pelastaisi ex nihilo-opin jollakin tavoin, mutta eihän silloinkaan olisi tyhjästä mitään luotu, sillä vaikka näin olisi tapahtunut, niin, niinkuin on jo aikaisemmin todettu, tämäkin olisi tapahtunut kaikkeuden sisällä. Maailmalle - jossakin mielessä - voi olla transkendentti maailma, mutta kaikkeudelle ei menneisyydessäkään ole voinut olla transkendenttiä maailmaa.
Näistä asioista on esityksessä ollut paljon toistoa. Se on tyylillisesti huono ratkaisu, mutta asiasisältö ei tule selväksi, ellei asiaa toisteta monelta kannalta eri tavoin, koska ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan eri tavalla ja tämä on uusi ajatustapa, joka ei muuten valkene, vaikka sitten kun sen ymmärtää, se on hyvin yksinkertainen ja kaikille käsitettävä.
6. Elämä muilla
taivaankappaleilla
Jos maapallolla on vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt aineesta elämä ja elollisten olioiden kehitys on korkeimpana kukkasenaan tuottanut ihmisen, niin silloin on johdonmukaista ajatella, että näin on tapahtunut muuallakin. On mahdollista, että on syntynyt ihmistä korkeampiakin olentoja.
Kertakaikkiaan humoristista ja paradoksaalista kehitysopin kannattajien ja kirkon välisen yli vuosisataisen väittelyn jälkeen on se, että jos kehitysoppi otetaan vakavasti, niin silloinhan on täysin mahdollista, että Jumala on olemassa ja hän on luonut maailman. Jossakin muualla on kehittynyt ihmistä korkeampia olentoja kehitysopin mukaisesti ja sitten näiden päällikkö on jumala, ja he ovat luoneet nykyisen maapallon järjestyksen ja ihmiset ja eläimet nykyisessä muodossaan.
Netissä keskustelussa väitettiin vastaan, ettei kehitysopissa ole korkeampia ja matalampia olentoja ja kehitys voi johtaa yhtä hyvin alempiin kuin korkeampiinkin olentoihin, millaisiin vain luonnonlakien mukaan, luonnonvalinnan jne, jotka ovat täsmällisiä biologisia asioita, joita löysä puhe kehitysopista ei ota huomioon. Mutta tällaisessa filosofisessa keskustelussa ei tarvita tämän tarkempaa tietoa biologiasta eikä tämä kumoa todistelua, koska joskus, jossakin kuitenkin kehittyy ja on kehittynyt myös korkeampia olentoja, vaikka joskus kehittyisi alempia ja joskus neutraaleja. Ja kyllä alempia ja korkeampia lajeja on, ei ole vaikea todeta ja määritellä tasoasioita.
Kehitysopin piti vastustaa luomisteorioita ja uskontoa, näin on tähän asti luultu, ja koko 1800-luvun jälkipuoliskon ja sen jälkeenkin kirkko ja kehitysopin kannattajat ovat taistelleet kiivaasti sanan miekalla, mutta nyt nähdäänkin, että kehitysopista saadaan uusi Jumala-todistus. Planetoidien törmäykset saattavat aiheuttaa vedenpaisumuksia, joita Darwin piti mahdottomina (9), ja jumalia on voinut syntyä muualla kehitysopin mukaisesti: nykyaika on taas kääntänyt asiat päälaelleen.
Niinpä teologiset ja ufologiset kysymykset tulevat täysin järkeviksi, tiedemiesten ja filosofien ei tarvitse enää hävetä jumalista tai lentävistä lautasista puhumista.
Minkälainen Jumala sitten on, jos näin ajatellaan? Ilmeisesti hän ei ole aivan samanlainen kuin uskonnoissa on ajateltu, mutta koska aikaa on ollut ikuisesti, hän voi kuitenkin olla kaikkivaltias ja täydellinen niinkuin uskonto opettaa.
Sillä hetkellä kun jollakin kaukaisella galaksilla joskus kauan sitten syntyi ensimmäinen elävä olento, ensimmäinen elävä solu, oli varmaa, että joskus syntyisi myös enemmän tai vähemmän täydellinen olento. Muuten ei kehitysoppi pitäisi paikkaansa.
Tämä asia voi tietysti olla monimutkaisempi, Jumala on voinut aina olla olemassa niinkuin kaikkeuskin, mutta se on meidän ajattelullemme yhtä vaikeata ymmärtää kuin ikuisuus ja äärettömyyskin. Kehitysopin mukaisesti syntynyt jumala on sensijaan helppo ymmärtää ja täysin mahdollinen tieteellisesti. Se on joka tapauksessa yksi uusi ja pätevä, kumoamaton Jumala-todistus (K 34).
Entä sitten UFO:t? UFO-kirjallisuudessa kerrotaan, että lentävien lautasten olennot ovat sanoneet olevansa periaatteessa samanlaisia kuin ihmiset. He eivät ole enkeleitä eivätkä jumalia (9). Jumalat pystyvät lentämään ilman teknillisiä välineitä, mutta toisten taivaankappaleiden asukkaat käyttävät lentäviä lautasia. Lentävät lautaset pystyvät jättämään keskipakoisvoimat huomiotta ja lentävät yli valon nopeudella, etäisyydet eivät ole niille suuri ongelma niinkuin meidän avaruusaluksillemme. Ne hallitsevat painovoiman ja käyttävät sitä energianaan.
Olentoja näköjään on kaikenlaisia, ihmisen näköisiä ja pieniä vihreitä miehiä ja kaikenlaisia mahdollisia. Maapallolla nämä ulkopuoliset ilmeisesti saavat käydä varsin rajoitetusti avaruuden yhteisön lakipykälien mukaan (10). Kuitenkin he ovat pitäneet huolta, tai ainakin näin on tapahtunut, että enemmistö ihmiskunnasta jo uskoo heidän olemassaoloonsa. Todellinen tilanne elämän suhteen avaruudessa on juuri sentapainen kuin science fiction-kirjoissa on aina oletettu ja haaveiltu. Täsmällistä totuutta ei vain tiedä kukaan. Ja hyvä on, etteivät nämä ulkopuoliset paljoakaan puutu meidän asioihimme. (Jos puuttuvat niin heillekin tulee tuomio maapallon viimeisellä tuomiolla – Jumala tuo tuomiolle koko taivaan joukon sanotaan jossakin Pyhissä Kirjoituksissa)
Nämä tiedot ovat UFO-kirjallisuudesta. Näinollen tämä ei tietenkään ole mitenkään varmaa tietoa. Kuitenkin se on nykyään vallitseva käsitys UFO-tutkimuksessa, vaikka siellä tietysti on monenlaisia mielipiteitä. Uskonnollisesti näyttäisi olevan niin, että Jumala on luonut tämän meidän maapallomme nykyisen järjestyksen ja sen luonnonlait (10). Meidän on kuitenkin turha kuvitella, että maapallon asiantilat kuvaisivat kaikkeuden muiden paikkojen ja aikojen tilaa. Meidän maailmamme on maapallo n vuodesta 4000-3500 eKr vuoteen n 3000-3500 jKr, ja kaikesta muusta maapallolla ja sen ulkopuolella olemme varsin tietämättömiä. Muinaisista ajoista 4000-2000 eKr tiedetään historiasta varsin vähän. Vielä vähemmän edellisten ihmiskuntien ajoista, ajoista ennen 4000 eKr. Myöskin aika n 2000-2500 – 3000-3500 jKr - tuhatvuotinen valtakunta - on aikaa, josta meillä ilmoituksen pohjalta on vain aavistus, emme tiedä, minkälaista silloin tulee olemaan, minkälaiset luonnonlait ja minkälainen järjestys maapallolla silloin on. Ilmoitus Raamatussa ja muualla ei kerro muista paikoista ja ajoista paitsi että siellä on taivaita ja kadotuksen paikkoja. Tämä maailma on koetuspaikka meille henkiemme kehityksessä. Kuoleman jälkeen on eri paikka, myös eri paikka eri ihmisille (11).
Edellä on vain sanottu mielipiteitä. Ne vaatisivat tarkemman perustelun. Seuraako kehitysopista, että muuallakin on elämää, ja vielä ihmistä korkeampaakin elämää? Perustelu ei tietenkään ole aukoton, voihan olla mahdollista, että maapallon ihminen on ainoa ja ensimmäinen älyllinen olento koko avaruudessa. Kuitenkin, kun tiedämme aurinkokunnan iän, 5 miljardia vuotta, ja että avaruudessa on ainakin 3-4 kertaa vanhempia aurinkokuntia, niin tämä tuntuisi epätodennäköiseltä. Muualla on ollut aikaa vähintään 10-15 miljardia vuotta jo ennen meitä (alkupamausteorian mukaan, todellisuudessa aikaa on ollut ikuisesti), ja maapallolla on ihminen kehittynyt 5 miljardissa vuodessa - tosin täällä ihminen voi olla luomisen tulos (mutta siinä tapauksessa korkeammat olennot olisivat jo olemassa, eikä sitä sitten tarvitsisikaan todistaa). Tästä näyttäisi seuraavan, että muualla on ollut ihmiskuntia jo vähintään 5-10 miljardia vuotta. Mihin meidänkin ihmiskunta pääsisi 5-10 miljardissa vuodessa?! (Muun muassa on laskettu, että siinä ajassa hyvin hitaillakin (alle valonnopeuden kulkevilla) avaruusaluksilla olisi kolonisoitu ainakin kaikki lähimmät galaksit – mitä on 2 miljoonaa – Andromedan etäisyys valovuosina -verrattuna 5-10 miljardiin – vanhimpien tähtien vähimmäisikä!)
Toinen aukko todistelussa on se, että tietysti on mahdollista, että muiden taivaankappaleiden sivilisaatiot ovat aina tuhoutuneet saavuttuaan tällaiseen kriisivaiheeseen missä maapallo nyt on. Mutta tämäkin on kovin epätodennäköistä: miksi kaikki olisivat aina tuhoutuneet?
Täytyy muistaa, kuinka paljon tähtiä on, ja kuinka paljon aikaa on ollut. Nämä ovat aivan valtavia ja äärettömiä lukuja ja aikoja, ja sentakia elämä muualla on todennäköistä, jos kehitysoppi edes jollakin tavalla pitää paikkansa. Ihmisen olemassaolo kehitysoppiin lisättynä on tärkein todiste myös Jumalan olemassaolosta. Miksi kehitys päättyisi ihmiseen? Tästä eteenpäin kehitys menee - ja on ilmeisesti mennyt jo muualla - nopeasti kulttuurievoluutiona, tieteen soveltamisena, mikä on paljon nopeampaa kuin pelkkä biologinen evoluutio.
Perustelut muuten tulevat pääasiassa UFO-tutkimuksesta ja Raamatun ilmoituksesta ja modernista ilmoituksesta. Tämä kokonaiskuva on kaikinpuolin ymmärrettävä ja järkevä ja vastaa kaikkia tunnettuja tosiasioita. Siinä on vielä yksi perustelu (K 34).
Jumalan olemassaololle olisi yksi negatiivinenkin perustelu, joka samalla on uskonnollinen perustelu valoa suuremmille nopeuksille: universumilla ei voi olla valtiasta, jos valonnopeutta ei voi ylittää. Tämä valtias ei ainakaan voisi käydä joka paikassa. Siis jos uskoo Jumalaan, täytyy uskoa myös valoa suurempiin nopeuksiin. Einsteinin teoriasta seuraa, ettei Jumalaa voi olla tässä mielessä. Tämä on joko tai asia. Joko Jumala on olemassa ja valoa suurempiakin nopeuksia on, tai Jumalaa ei ole ja valoa nopeampi kulku on mahdotonta. Tai sitten vaan kestää 10-15 miljardia vuotta käydä joka paikassa, mikä tuntuu mielettömältä ja voidaan siksi sivuuttaa.
Näin auttaa nykyajan tähtitiede ja filosofia ja moderni ilmoitus meitä ymmärtämään ihmisen aseman maailmankaikkeudessa, kun vähän käytämme omiakin aivojamme, vaikka kaikkeuden asiat jäävät edelleen arvoituksiksi ja salaisuuksiksi, mitään varmuuttahan ei edellä esitettyjen mielipiteiden totuudesta ole, ne jäävät uskonvaraisiksi mielipiteiksi, kuitenkin ne on nyt filosofisesti perusteltu varsin aukottomasti.
Mutta se, että Jumala olisi luonut maailman tyhjästä, tämä perinteisen teologian oppi voidaan hylätä. Jumala on osa kaikkeutta ja voi olla jopa sen kokonaisuuden henki ja nykyisen tilan järjestäjä, mutta hän ei ole sen ulkopuolella (koska mitään ei ole sen ulkopuolella, loogisista syistä, koska ”ulkopuolta” ei yksinkertaisesti ole). Hän ei ole luonut kaikkeutta eikä itseään, muutakuin siinä mielessä että hän on voinut ja voi jatkuvasti täydellistää molempia (tai voisi, jollei hän olisi jo täydellinen), mutta tyhjästä ei ole luotu mitään. Jumala on siirtänyt henkimaailmasta tänne yhtä sun toista, mm viiniä ainakin kerran häissä(än), muttei hän ole luonut kaikkeutta tyhjästä, hän on vain luonut tämän ihmisten maailman nykyisen järjestyksen ja lukemattomia muita maailmoja, mutta luominen ei koske koko kaikkeutta, ainakaan sen olemassaoloa, vaikka sen laatua se voi koskea.
Heureka! Näin se on!