3. Luku.

 

Metafysiikka, eli minkälainen todellisuus on luon­teeltaan

 

 

Kysymystä todellisuuden luonteesta sanotaan filosofiassa  meta­fysiikan ongelmaksi. Onko todellisuus aineellista vai henkistä ensisijaisesti vai mitä se on? Minkälainen todellisuus on ja mitä kaikkea siihen kuuluu? Toinen metafysiikan pääkysymys on kysymys siitä, miten tämä maailma on saa­nut alkunsa, ja miten se kehittyy ja päättyy. Vastausta tähän jälkimmäiseen kysymykseen sanotaan kosmologiaksi. Tästä meillä ny­kyään on tieteellinen teoria alkuräjähdyk­sestä. Oletetaan, että maailman aine välillä jollakin tavoin painuu kasaan, mustaksi au­koksi, ja sitten se taas räjähtää ja maailma al­kaa uudestaan.

    Tämä on tähtitieteilijöiltä epäselvää puhetta, tässä voi meitä analyyttinen filo­sofia auttaa enemmän kuin kukaan on aavistanutkaan. Seuraavassa aluksi puhutaan niinkuin ihmisillä on tapana näistä asioista pu­hua, vaikka tämä puhe on epätäsmällistä, mutta päästään yhteiseen ajatustapaan ja kieleen. Sitten se kieli on räjäytettävä, ja kehitet­tävä täsmällisempi kieli, niinkuin analyyttinen filosofia opettaa ja on oivaltanut. Analyyttista filo­sofiaa pitää aina kunnioittaa sa­malla kun hylkää sen puolen siitä, ettei se uskaltanut rohkeasti käydä suurten filosofisten kysymysten kimppuun myös sisällölli­sesti.

    Alkupamaus, tämä fyysikoiden ja tähtitieteilijöiden keksimä teo­ria on nimittäin filosofisesti kestämätön. Tiedämme jo - mistä me sen tiedämme? - että maailmankaikkeus kokonaisuutena on ikuinen ja ääretön, mistä seuraa, ettei se voi laajeta, niinkuin alkupamausteoria olettaa.

    Me palaamme tähän asiaan monta kertaa eri puolilta. Riittä­köön tässä vaiheessa, että jokainen muu ajatus on loogisesti mahdoton. Ei ole vaihtoeh­toa sille, että maailmankaikkeus on ikuinen ja ääretön, jokainen muu vaihtoehto sisältää sen mahdot­tomuuden, että joskus ei olisi missään ollut mitään.

    Aina on ollut jotakin. Vastaan voi väittää, mutta se on vän­kää­mistä, silloin unohdetaan logiikan lait, se on aika skolastista väittelyä. Samanlaista kuin onko sialla sielu, tai naisella. (Tarkoitus ei ole loukata naisia ja feministejä, tällaista keskuste­lua on humoristista kyllä todella käyty keskiajalla.) Mikä on sielu, jos se on siallakin? Jotakin korkeaa vai matalaa? Ja milloin naiselle tulee sielu, sikiönä vai avioliitossa? Se on skolastiikkaa, ja ennenkaikkea on skolastiikkaa, jos väitetään, että joskus on ollut aika, jolloin ei ollut mitään. Jos mitään ei ollut, niin millaista se sitten oli? Logiikan mukaan aina on ollut jotakin, muuten nyt­tenkään ei olisi mitään.

    Maapallolta katsoen näyttää siltä, että maailmankaikkeus koostuu lukemattomista galakseista, linnunradoista. Nämä ga­laksit ovat kaukana toisistaan, näyttävät etääntyvän toisistaan, ja niitä on lukemattomia, niin kauas joka suuntaan kuin kaukoput­killa ja radioteleskoopeilla voidaan havainnoida. Kauempana, siis men­neisyydessä, on enemmän kvasaareja, mitä ei näinollen voi tulkita muuta­kuin galaksien varhaisvaiheeksi. Mutta siinä täytyisi taas pysähtyä, emme tiedä mistä kaikesta on kysymys. Jos lukija ei ymmärrä tätä, niin kysymys on yksinkertaisesti siitä, että mitä kauemmaksi katsomme, niin sitä aikaisempaan aikaan myös kat­somme. Luul­tavasti silti galaksien tasolla aikaisemmin on ollut samanlaista kuin nykyäänkin, siis galakseja joka suuntaan ääret­tömästi, me vain kauempana näemme tietyt galaksit ja tiettyjä emme voi nähdä. Toinen mahdollisuus on, että on ollut kaasusu­muja aikaisemmin. Kuiten­kaan meillä ei ole mitään mahdolli­suutta vielä päätellä, miten päin kaikki on.

    Joka puolella on syntyviä galakseja, nuoria galakseja ja van­hoja galakseja. Tämä yleistys menee yli nykyisen tähtitieteen, mutta nykyinen tähtitiede ei tiedä galaksien ikää eikä mikä on vanha ja mikä nuori galaksi. Voi olla, että galaksit suistuvat vä­lillä kokoon mustiksi aukoiksi ja räjähtävät taas, ja jotenkin näin ilmeisesti täytyy ol­lakin, mutta että se räjähdys koskisi koko maailmankaikkeutta, se ei ole mitenkään varmaa. Jokin yhteys galaksien välillä tietysti on ja on ollut, muttei sen yhteyden vält­tämättä tarvitse olla juuri alkupamaus. Filosofisesti yksinkertaisin ja todennäköisin ajatus on, että maailmankaikkeus koostuu eri ikäisistä galakseista, jot­kut tai useimmat galaksit tai niiden osat  suistuvat kokoon ja räjähtävät joskus, mutta koko maailman­kaikkeus kokonaisuutena on koko ajan samassa tilassa, eri ikäisiä galakseja ja kaasusumuja on koko ajan ääret­tömiin joka suunnalla. Jotkut tai­vaankappaleet ja galaksit saat­tavat olla ikuisia, eivätkä niiden tähdet eivätkä planeetat enää sammu mustiksi aukoiksi.

    Maailma kokonaisuutena on ikuinen ja ääretön, oli se sitten ra­kenteeltaan ja paikallisilta kehityksiltään millainen tahansa. Sen kokonaistila on aina yksi ja sama, emmekä voi tietää ja käsittää, millaista sen kokonaiskehitys on. Aika meidän tuntemassamme merkityksessä merkitsee muuttuvaa suuretta, joka riippuu kappaleen nopeudesta. Kun me näemme kaukaisen galaksin kaukoputkella, me myös näemme sen sellai­sena kuin se on ollut miljardeja vuosia sitten. Valolta sieltä on kulunut niin paljon aikaa kulkea tänne.

    Galaksien välimatka on valtava. Jos olisimme puolivälissä Lin­nunrataa ja Andromedan tähtisumua, kumpikin näkyisi vain suh­teellisen pienenä kiekkona. (Niiden välimatka on n 2.100.000 va­lovuotta ja ne ovat halkaisijaltaan  100.000 – 200.000 valovuotta, mikä antaa mittasuhteet asian havainnollistamiseksi.)

    Maapallo on yhden keskikokoisen galaksin yhden syrjäisen tähden yksi pla­neetta. Me emme tunne kuin maapallon, me emme tiedä mitä muualla on. Tämän ja universumin suuruuden pitäisi tehdä meidät nöyriksi. Emme tiedä, minkälainen kokonaisuus on, emme tiedä muutakuin että se on ikuinen ja ääretön, ja täältä katsoen se näyttää muodostuvan lukemattomista galakseista silmänkanta­mattomiin, niin kauaksi kuin on mahdollista nähdä kaukoputkilla. Todennäköisesti kaikkeus on paljon suurempi kuin pystymme näkemään, ja se jatkuu niin kauaksi joka suuntaan, että  käsite ”etäisyys” hyvin kaukaisesta paikasta toiseen menettää merkityk­sensä, niiden paikkojen välinen etäisyys on jo ääretön etäisyys. Kaikkeus ei ole pallo, eikä mikään äärellisillä käsitteillä kuvattava tila, se on vaan se olevainen, joka sisältää kaikki, ja on rajaton. Silloin sillä ei voi olla mitään keskipistettäkään.

    Tällainen on maailman kokonaisuus, kutsukaamme sitä univer­sumiksi. Muita mahdollisia maailmoja, jotka olisivat tämän universumin suhteen ulkopuolisia, jollakin tavoin erillisiä, voimme sanoa henkimaailmaksi. Henkimaailman käsite tulee kuitenkin maapallolta. Täältä käsin, ja aistiemme rajoittuneisuuden takia, voidaan ajatella jotakin ulko­puolista, transkendenttia maailmaa, mutta loppujen lopuksi uni­versumin kannalta ei sellaista välttämättä tarvitse ajatella. Univer­sumi sisältää kaikkeuden, on jo itse asiassa sama asia kuin kaikkeuden kokonaisuus. Voidaan ajatella, että universumi sisäl­tää, tai sen ominaisuuksia ovat, ne taivaat, henget, enkelit ja Jumala, joista olemme ilmoitusta Raamatussa saaneet ja joista myös kaikki muut uskonnot puhuvat.

    Maapallon kannalta, ja ihmisen tavallisten aistien kannalta, Jumala, taivas, enkelit, henget ym muut ihmeet ja salaisuudet ovat ulkopuolisia, käsittämättömiä, mysteerejä, yk­sinkertaisesti nimenomaan salaisuuksia maapallolta katsoen. Normaalioloissa me näemme täällä vain tämän aineellisen maail­man, maan ja meren, pilvet ja taivaankannen. Kuitenkin voidaan ajatella niin, ja ilmeisesti niin on, että jos asuisimme Linnunradan keskustan lähellä ja pystyisimme vierailemaan edes muutamilla muillakin galakseilla, nämä kaikki asiat olisivatkin luonnollisia asioita. Ymmärtäisimme maapallon asiat, mutta ikäänkuin erityis­tapauksena korkeammasta ja monimutkaisemmasta olo­muodosta. Henkimaailman ei tarvitse olla transkendentti, ulko­puolinen asia universumille, vaikka se maapallon aineelliselle olomuodolle onkin transkendentti asia. Filosofian historiassa on Platonin luolavertauksesta lähtien aina ollut suuntaus, joka pitää ihmisen hahmottamaa maailmaa vain näennäisenä ja olettaa, että varsinainen todellisuus on jotakin muuta, korkeampaa todelli­suutta.

    Ihmiselle itselleenkään henkimaailma ei silti myöskään ole täysin trans­kendentti asia. Meissä on sielun lisäksi myös henki, ja näinollen hoksottimet myös yhteyteen henkimaailmaan. Ilman uskontoa ne jäävät kehittymättä.

    Henkimaailma ei välttämättä ole filosofiassa tämän enempää tärkeä asia. Sen postuloiminen, olettaminen, merkitsee vain sitä, että universumissa täytyy olla muunkinlaista ainetta kuin maapal­lon aine. Jokin aine pystyy maapallolla esiintymään myös näky­mättömänä, ja jotkut toisenlaiset aineelliset ihmiset pystyvät kul­kemaan seinienkin läpi. Sitähän henkimaailma yksinkertaisesti on, ja meille se näyttäytyy ihmeenä. Onhan sitten tietysti ehkä myös mahdollista, että jokin meidän tiedettämme korkeampi tiede pystyisi tekemään meikäläisestäkin aineesta näkymättömän (1).

  

 

 

            1. Vähän teologiaa: Jumalan olemus

 

 

Mutta minkälainen on Jumala? Vaikkei uskoisi Jumalaan, niin jumala-käsite on joka tapauksessa filosofiassa tärkeä ja hyödylli­nen. Jumala-käsitteen avulla voidaan miettiä esimerkiksi sellaisia asioita, kuin mitä olisi tieto silloin, jos olisi kaikkitietävä olento olemassa. Voidaan verrata ajatuskokeena toisiinsa inhimillistä tietoa ja kaikkitietävää tietoa (2).

    Jumala ilmeisesti on olemassa, ja kaikkien olentojen päämies, ainakin kaikista olennoista mahtavin, rakastetuin ja rakastavin sekä kunnioitetuin. Kuten aikaisemmin on jo todettu, tämä ei ole tiedon asia, siinä mielessä sitä ei voi perustella tai ainakin perus­telu olisi pitkä ja monimutkainen ja silti puolet filosofeista olisi edelleen eri mieltä. Ja sitten se ei olisi enää uskonasia vaan tiedon asia, ja ihmisen ja Jumalan välinen suhde maapallolla on ilmeisesti tarkoitettu sellaiseksi, että Jumala on salaisuus, Jumalan asiat jäävät uskonasioiksi.

    Suuren nykyajan profeetan, Joseph Smithin - jonka kristikunta ja juutalaiset ovat kuitenkin sivuuttaneet ja hyljänneet - saamien ilmoitusten mukaan, sen järjestyksen mukaisten planeettojen kes­kus, joihin maapallo kuuluu, on Golob-niminen tähti lähellä Lin­nunradan keskustaa, ja siellä yksi päivä on tuhat vuotta (3). Tämä tärkeä ilmoitus auttaa meitä ymmärtämään, että universumissa on erilaisia tasoja ja järjestyksiä, me tunnemme vain maapallolta kat­soen maailmankaikkeuden emmekä voi yleistää tunte­miamme luonnonlakeja. Aikakin kuluu eri tavalla eri paikoissa niinkuin tiedämme suhteellisuusteoriankin perusteella.

    Jos myöhemmin esitettävää kehitysopista seuraavaa Ju­mala-todistusta ei hyväksytä, Jumalan olemassaololle ja speku­loinneille siitä, minkälainen Jumala on, ei ole muuta perustelua kuin ilmoitustieto, Raamattu ym, ja että nyt käsillä olevassa filo­sofiassa tämä oletus tehdään. Se on valinta, uskonasia, ei tieteel­linen tieto eikä filosofinen totuus, mutta hyödyllinen ja viisas va­linta maailmankatsomuksen paikkansapitävyyden kannalta. Maailmankuvaksi tai maailmankatsomukseksi tarkoitettu filo­sofia ei voi väistää kannanottoa tässä kysymyksessä, vaikka tie­teellisiä, vuorenvarmoja ja kaikille todistettavia perusteluja ei olisikaan.

    Jumala on ehkä kaikessa hengessä mukana, mutta olentona hän voi olla vain universumin osa, ei sen kokonaisuus, muuten hän ei ole sellainen Jumala kuin uskonnoissa tarkoitetaan. Pan­teistinen jumala, se että jumala ja luonto, kaikkeus, olisivat sama asia, ei ole uskontojen Jumala, vaan filosofien. (Spinozan)

    Tietysti voi olla myös niin, ettei äärettömien asioiden kohdalla voida puhua osasta ja kokonaisuudesta välttämättä eri asioina. Jumala ja kaikkeus ovat molemmat äärettömiä käsitteitä. Jumala on toisaalta paikallinen olento, hän on ehkä nuoren näköinen ih­misenmuotoinen - varmaankin Jeesuksen näköinen, Isä-Jumalan ulkonäköähän ei yhtä laajalti tiedetä - olento, joka voi istua divaanilla, syödä viinirypäleitä ja nauraa ihmisten tou­huille; mutta samalla hän voi olla ääretön olento, olla hengessä kaikessa mukana. Hän voi näyttäytyä ihmisolentona, mutta hän voi myös näyttäytyä kirkastettuna olentona, jota näkyä ihminen ei kestä, ellei samalla ole itse kirkastettu tai katsele näkyä vain hen­gessä.

    Mielenkiintoista olisi myös miettiä kaikkivaltiuden rajoja, esim menneille tapahtumille ei kukaan mitään voi, samoin Jumalan luomisteot ja päätökset sitovat häntä. Jumala on esim antanut ihmiselle vapaan tahdon, josta osaltaan selittyy pahan olemassa­olo maailmassa, suuri theodikea-ongelma: jos Jumala on hyvä, miksi hän voi sallia pahan maailmassa?

    Toisia ihmisiä loukkaa, jos Jumala ajatellaan olennoksi, henki­löksi, persoonalliseksi olennoksi. Ainakaan monet eivät ajattele häntä henkilöksi vaan joksikin ihmeelliseksi henkimaailman voi­maksi pelkästään. Nämä ihmiset haluavat korostaa Jumalan suu­ruutta ja käsittämättömyyttä, ja tehdä konkreettiseksi ja havain­nolliseksi kuinka ihminen Jumalan käytännössä kohtaa elämäs­sään. Jumalaahan ei yleensä tapaa henkilönä, kasvoista kasvoihin, vaan Pyhänä Henkenä, tunteena, innoituksena, johdatuksena jne. Inhimilliset käsitteet, kuten ”Voima”, ”Rakkaus”, ”Rauha”, ”Kuluttava Tuli”, ”Taivaallinen Isä” ym antavat vain aavistuksen siitä, mistä kai­kesta on kysymys.

    Tästä ongelmasta pääsee, kun ajattelee, että kaiken sen valtaisan, pyhän, syvälli­sen, arvokkaan ja salatun lisäksi, mitä Jumala on, hän on myös olento. Jumalan olemusta ja suuruutta on vaikea kuvata tai edes ymmärtää, mutta silti hän on myös henkilö. Muuten olisi esimerkiksi vaikeata istua hänen oikealla puolellaan, niinkuin Jee­sus tekee. Jumala on meitä käsittämättömän paljon korkeampi ja kirkkaampi olento, eikä hänen olemuksensa rajoitu siihen henkilöön, jonka näemme kasvoista kasvoihin taivaassa, Jumalaa on muuallakin kuin siinä henkilössä, jonka silloin näemme. Juma­lan henki asuu esimerkiksi jokaisessa ihmisessäkin, tai ainakaan Jumala ei ole kenestäkään ihmisestä kaukana. Ihmisen kohdalla on niin, että kun näemme jonkun ihmisen, niin hän on melko ko­konaan siinä missä hänet näemme, mutta Jumalan kohdalla ei ole näin.

    Jumalan voi myös käsittää yhteisöksi, taivaan yhteisöksi, tai paremminkin tämän yhteisön johtajaksi. Sen kuuluisan Taivaan valtakunnan, josta Jeesus puhui, ja jonka hän sanoi tulleen lä­helle, sen johtaja on tietysti Jumala. Taivaassa, universumissa (ja tietysti henkimaailmassa, joka siis sisältyy universumiin) on valtakunta, ja tämä valtakunta on ilmoittanut itsensä meille Raa­matussa, ja tämän valtakunnan päämies on meidän Isä- Jumalamme.

    Tämä ei silti ole Jumalan materialisointia (vaikka tämä on Jumala, joka mahtuu filosofisen materialismin – josta myöhemmin – puitteisiin), sillä taivaalliset olennot ovat kirkastettuja olentoja. Me emme voi heitä, ainakaan Jumalaa täydessä kirkkaudessaan edes katsella aineellisessa olo­muodossamme, palamatta tuhkaksi, ellemme samalla itse kir­kastu, niinkuin Moosekselle näyttää käyneen Siinain vuorella (4).

    Kaiken sen lisäksi, mitä Jumala on, hänen täytyy olla myös jollakin tavoin ihmisen kaltainen, ihmisen muotoinen olento, koska ihminen on Jumalan kuva. Kun me katsomme peiliin, niin me ilmeisesti näemme Jumalan muotoisen olennon, vaikkei hän tietenkään ole juuri samannäköinen henkilö, eikä peilissä näy kaikki, mitä Jumala on. Me näemme joka tapauksessa peilistä Jumalan kuvan. Tämä koskee myös naisia. Me ajattelemme Juma­lan aina mieheksi, mutta Jumalalla on varmasti myös vaimo (vaimoja?) tai rakastettu ja ehkä vasta he yhdessä muodostavat jumaluuden, Jumalan. Ainakin varmasti tiedämme, että Jumalalla on ainakin yksi poika, Jeesus. Jos Jeesuksella on isä, niin kait hänellä on (taivaallinen) äitikin.

    Ihmisen ja näinollen myös jumal’olentojen muoto on korkein muoto minkä maailmankaikkeus on tuottanut. Jos jollekin insi­nööripsykologibiologille, ergonomille, annettaisiin tehtäväksi keksiä monipuolisempi ja täydellisempi eläin, hän tuskin pystyisi kuvittelemaan parempaa muotoa. Tosin esimerkiksi lintu on parempi lentämään ja kala parempi uimaan, mutta molemmille tuottaa vaikeuksia jo pelkkä kävely; ratsastamisesta, käsillä työskentelystä, auton ajosta tai tietokoneen näppäilystä puhumattakaan (K 13).

    Jumala ja henkimaailma ovat siis universumin osia. Universumi kokonaisuutena, henkimaailman ja Jumalan sisältäen, on ikuinen, ei luotu eikä kehittynyt, vaan se on aina ollut ja tulee aina ole­maan. Me emme sen asioita tunne, emmekä ihmisenä ollessamme ilmeisesti pysty edes käsittämään kunnolla. Universumin galaksit ovat kehittyneitä tai luotuja ja ainakin maapallo on jossakin mie­lessä luotu, ainakin elämä nykyisessä muodossaan on luotu. Maapallolla on tapahtunut sekä kehitystä että luomista. Missä kohden kumpaakin on tapahtunut, ei ole ihmisille vielä selvinnyt.

    Ihminen pystyy käsittämään ajallisia ja paikallisia asioita, mutta ikuisten ja äärettömien asioiden käsittäminen on vaikeaa. Univer­sumin äärettömyyden tajuaminen on jo vaikeaa - universumista sanotaan nykyään, että se on ilmeisesti ikäänkuin ääretön kolmi­ulotteinen pallopinta (mikä sekin silti sitten olisi?) - muttei ole mahdotonta ymmärtää, että jos pystyisi ajattelemaan äärettömillä käsitteillä, pystyisi paremmin ymmärtämään nekin asiat, joita  nyt emme ymmärrä, kun ajattelumme on paljolti sidottu aikaan ja paikkaan. Näillä äärettömillä käsitteillä ei synny niitä ongelmia, joita nyt syntyy, kun yritämme ajatella äärettömyyttä ja ikui­suutta.

 

 

.

            2. Materialismin ja idealismin yhdistäminen

 

 

Edellä oleva jo sisältää yrityksen materialismin ja idealismin fi­losofisen vastakkainasettelun ratkaisuksi. Kaikkeuden suhteen pätee materialismi tai paremminkin jokin korkeammantasoinen ajattelu, jota emme pysty nyt käsittämään, ja universumin jonkin osan - ilmeisesti lähinnä ja ainakin maapallon nykyisen järjestyk­sen - suhteen pätee idealismi: se, mikä nyt kehittyy ja jota jatku­vasti luodaan edelleenkin, on joskus luotu, pantu alulle: ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan”. Hän loi tämän nykyisen systeemin maapallon kannalta ja järjestämällä olemassaolevia elementtejä, itse universumia hän ei luonut tyhjästä, niinkuin kristikunnan pa­pisto harhaanjohtavasti on aina opettanut creatio ex ni­hilo-opissaan 200-300-luvulta lähtien.

    Tämä on toisaalta uusi oivallus, mutta itse asiassa saamme kiittää siitäkin profeetta Joseph Smithiä, hän on saanut siitä ilmoituksen ja on opettanut näin jo 1800-luvulla. Ihmiskunnalta, jopa mor­mooneilta itseltäänkin, on jäänyt huomaamatta kuinka kauaskan­toisia hänen opetuksensa luomisesta ja creatio ex nihilo-opin hyl­käämisestä ovat, kuinka ne biologiassa ym tieteessä sovittavat yhteen nykyaikaisen tieteen ja Raamatun luomiskertomuksen ja filosofiassa materialismin ja idealismin (5).

    Materialismi ja idealismi ovat filosofisia oppisanoja. Niillä ei filo­sofisessa keskustelussa aina tarkoiteta samaa kuin yleiskielessä. Materialismin mukaan maailma on aina ollut ja elämän ja ihmisen synty on tapahtunut niinkuin kehitysoppi sanoo. Elämä on synty­nyt aineen hitaan kehityksen tuloksena ilman mitään luomista.

    Idealismin mukaan Jumala on  luonut maailman.

    Nythän on selvää, että jos ajatellaan niinkuin edellä on yritetty luonnostella, materialismi ja idealismi molemmat jossakin mie­lessä pitävät paikkansa, mutta kumpikaan ei kerro koko totuutta. Ja niiden ristiriidassa on osittain kysymys pelkästä käsitesekaan­nuksesta. Sekaannus on nimenomaan siinä, puhutaanko tästä maailmasta, maapallosta ja sen ympäristöstä vai koko kaikkeu­desta, universumista, koko maailmasta. ”Maailma”- sana tarkoit­taa molempia asioita. Materialismi ei sulje pois Jumalaa ja Luojaa tämän maapallon luojina, tällainen ajatus mahtuu täysin filosofi­sen materialismin puitteisiin; täytyy vain olettaa, että universu­missa on kehittynyt jo ihmistä ennen ihmistä korkeampia olen­toja; eikä idealismi puolestaan välttämättä väitä, että koko kaikkeus olisi luotu. Olisiko Jumala tyhjää, olematonta, joka olematon olisi sit­ten luonut itsensä ja universumin? Ajatus on mieletön. Jos sano­taan, kuten usein kristillisessä dogmatiikasssa, että Jumala on tyhjästä luonut maailmankaikkeuden (creatio ex nihilo), niin sa­nonta sisältää tällaisen mielettömyyden (6).

    Jos on olemassa transkendentti maailma, jossa Jumala asustaa, ja Jumala on sieltä käsin luonut maailman, niin tässä tulevat esiin aivan samat ongelmat kuin creatio ex nihilo-opissa. Transken­dentti maailma ja Jumala yhdessä ovat ensin muodostaneet kaik­keuden. Jos he ovat luoneet maailman, he ovat luoneet sen kaik­keuden sisälle eivätkä ulkopuolelle. Maailma ja transkendentti maa­ilma yhdessä vasta muodostavat kaikkeuden. Tämä on ihmeellisen vai­keata ollut käsittää teologeille, vaikka se on niin yksinkertainen asia. Kaikkeudelle ei ole mitään ulkopuolista maailmaa.

 

Jos maailmalle on olemassa transkendentti maailma ja  Jumala, vasta maailma

ja transkendentti maailma ja Jumala yhdessä muodostavat kaikkeu­den.

 

Vaikka se tuntuu melko mahdottomalta, kaikki galaksitkin on voitu luoda, kaikkien galaksien muodostama kokonaisuus, galaksiavaruus, metagalaksi, on voitu luoda, mutta kaikkeutta ei silti ole voitu luoda, se on ikuinen. Jumala voidaan ajatella kaikkeuden korkeimmaksi olennoksi, ja sitten hän on luonut, järjestä­nyt olemassaolevista elementeistä, ihmisen maailman, maapallon nykyisen järjestyksen. Ja myös hän on luonut  miljoonia muita maapalloja sitten tietysti (K 14).

 

    Kun ajatellaan todellisuus kuusitasoiseksi:

 

  1. Kaikkeus
  2. Galaksiavaruus, metagalaksi
  3. Linnunrata
  4. Aurinkokunta
  5. Maapallo
  6. Maapallon nykyinen järjestys,

 

niin voidaan miettiä, missä määrin luomista on milläkin tasolla. Kaikkeutta ei ole luotu, vaan se on aina ollut ja tulee aina olemaan, niin kuin Jumalakin, ja maapallon nykyinen järjestys on taas kokonaan luotu. Muilla tasoilla luomista ja kehitystä on aina yhtä aikaa, pienemmissä enemmän luomista ja suuremmissa vähemmän. Näin ajateltuna moni kehitysopin ja luomisen välinen ristiriita ratkeaa, samoin materialismin ja idealismin ristiriita. (Katso tarkemmin Kosmologia-luku)

    Materialismi ja idealismi eroavat myös siinä, onko aine ensisi­jaista vai henki. Siis onko todellisuus luonteeltaan aineellista vai henkistä ensisijaisesti. Tämäkään kysymys ei ratkea perinteisellä tavalla, olettamalla henki ja aine erillisiksi ja sitten keskustele­malla niiden suhteesta, sillä tuntuisi selvältä, että henkimaailmas­sakin kaikilla hengillä on myös ruumis. Henkimaailman aine vain on toisenlaista. Henkiä ilman aineellista ainetta voi olla, mutta henkiä ilman henkimaailman ainetta ei ole.

    Tässä mielessä materialismi taas pätee kokonaisuuteen, sikäli kuin meidän kannattaa universumin kokonaisuuden ja henkimaa­ilman äärettömiä, ikuisia ja käsittämättömiä asioita edes kuvitella ymmärtävämme, mutta maapalloon ja ehkä koko aineelliseen universumiin pätee idealismi: henkimaailma johtaa tätäkin maail­maa. Toisaalta tämänkin maailman sisällä pätee materialismi: ih­minen ei ajattele ilman aivoja, ilman eläviä, koko aineelliselta ruumiilta ravintonsa saavia aivoja, ja myös maapallo oli olemassa ennen ihmisen - ja siis ihmisen hengenelämän - syntyä jne. Mutta jos henkimaailma on ollut olemassa jo ennen maapalloa, siinä mielessä henki taas sitten kuitenkin on ollut ennen ainetta.

    Puhdas materialismi olisi oppi, jossa henkimaailma ja Jumala jäte­tään pois. Välttämättä ei tarvita tätä hypoteesia, niinkuin kuuluisa tiedemies Laplace sanoi Napoleonille. Hän ei tarvinnut tätä hypoteesia eikä esimerkiksi Marxkaan tarvinnut. Jeesukselle taas Jumala, enkelit ja henkimaailma olivat olemassa, ne ovat to­dellisuuden osia siinä kuin ihmisenkin hengenelämä ja materiaali­set asiat: maa, kuu, aurinko ja tähdet kaikkine joukkoinensa ja asioinensa. Tiede vain ei Jumalasta ja henkimaailmasta vielä ko­vinkaan vahvasti todista, siinä Marx oli oikeassa. Hän olisi myös tieteellisten perusperiaatteittensa vuoksi välittömästi ottanut ne mukaan maailmankuvaansa, jos niistä olisi ollut hänen mielestään selvät tieteelliset todisteet. Materialismi merkitsi hänelle nimen­omaan tieteellistä asennetta ja totuuteen pyrkimistä tieteellisen menetelmän avulla. Niinpä marxismia sanotaankin myös tieteelli­seksi sosialismiksi, ja sitä se parhaimmillaan on tänäkin päivänä. Tiede vain edelleenkin tietää kovin vähän poliittisista ja yhteis­kunnallisista asioista.

    Marx halusi perustaa filosofiankin tieteeseen - niinkuin ovat ha­lunneet myös looginen empirismi ja analyyttinen filosofia länsi­maissa - mikä kuitenkin on mahdotonta edelleen sata vuotta myöhemminkin huolimatta tieteen suurista saavutuksista. Maail­mankatsomus, maailmankuva ja filosofia tarvitsevat aineksia myös vallitsevan tieteen ulkopuolelta. Niinkauan kuin emme tiedä kaikkea, tämä on filosofinen alkeistotuus, ja silti usein sivuutettu totuus.

    Tiede ei siis riitä filosofiassa. Filosofiassa pitäisi tiedettä, uskontoa, etiikkaa, politiikkaa, estetiikkaa ja teoreettista filosofiaa käsitellä myös yhdessä, kokonaisuutena, eikä pelkästään toisis­taan erillisinä asioina. Näin tekevät Jeesus ja Sokrates ja näin te­kee myös Intian filosofia, joka meidän yliopistoissamme on jäänyt kovin vähälle huomiolle. (Matti Luoma on yrittänyt korjata tätä puutetta luennoimalla Tampereen Yliopistossa Intian filosofiasta, ja saattaa tietysti olla muitakin asian huomanneita.)

 

 

 

            3. Ontologia, eli mitä on olemassa?

 

 

Tulimme jo kysymykseen, minkälaista todellisuus on luonteel­taan. Se on siis toisaalta aineellista ja toisaalta henkistä - kum­paakaan ei tarvitse kieltää - ja sikäli kuin ihminen ei ole kor­keamman henkimaailman osana ja käytössä, aine on ensisijainen henkeen nähden. Muuten on taas päinvastoin. Silloinkin kun ih­minen luo jotakin, hänen henkensä on ensisijainen aineeseen näh­den (K 15).

    Muissa suhteissa on nähtävissä suhteellisen selvästi, mitä kaik­kea todellisuuteen kuuluu. Karkeasti ottaen on viisi todellisuuden ta­soa: aineellinen taso, elollisten olentojen taso, ihmisen, eli ajat­te­levan, tietoisen elollisen olennon taso, ihmisyhteisön taso ja koko universumin (ja henkimaailman) taso (K 16). (Katso todellisuuden tasot ja aspektit tarkemmin luku Tieteet ja Liite 1a)

    Tämä viimeinen taso on ainoa, josta meillä ei ole selkeää tie­toa, onko se henkimaailman osalta ollenkaan olemassa, mutta us­kon pohjalta voidaan siis olettaa sellainenkin todellisuuden osa.

    Universumissa saattaa henkimaailman lisäksi olla aineellisiakin kulttuureita maapallon ihmiskunnan lisäksi. Teoreettisesti  on syytä ainakin mahdollisuutena ajatella koko Linnunradan ja ehkä koko universuminkin kulttuuri, joka todellisuuden tasona olisi jo sinänsä ihmisyhteisön tasoa huomattavasti korkeampi.

    Siinä olisi muuten materialistinen tulkinta Jumalalle ja uskon­noille, minkä monet ovat nykyaikana huomanneetkin.

    Tämä kulttuuri ei kuitenkaan ole tiedon asia, vaan uskon; vaikka sen olemassaolo olisikin totta, meillä ei ole siitä varmaa tietoa, ellei sitten ihmisten kertomuksia näkemistään pidetä riittä­vänä todisteena. Näinhän ei nykyään tieteessä yleensä pidetä ai­nakaan tässä kohden, joten se jää salaisuudeksi, uskonasiaksi. Tämä on kyllä oikeastaan väärin, sillä jos todistajan luotettavuus on tut­kittu, häneen pitäisi uskoa. Oikeustieteen menetelmien pohjalta pitäisi uskoa moneen uskonasiaankin, silloin kun luotet­tavat to­distajat kertovat niistä.

 

 

 

            4. Mikromaailma: mitä aine on?

 

 

Äärettömien linnunratojen tutkimisen lisäksi on filosofisesti mie­lenkiintoista tietysti myös äärettömän pienten asioiden tutkimi­nen. Mitä aine oikein on? Aineen hienorakenteesta monet idea­lis­tiset filosofit löytävät todisteita hengen ensisijaisuudesta, eikä kukaan tosiaankaan tiedä, mikä voima kaikkein pienimpiä aineen osasia yhdessä pitää. Mutta tämä asia voidaan ajatella toi­sinkin: äärettömän pienissä asioissa siirrytään taas äärettömiin ja ikuisiin asioihin, ja jossakin vaiheessa ne katoavat ihmisen käsi­tyskyvyn ulkopuolelle. Senverran vain on selvää - filosofisesti mielenkiin­toisimmista asioista - että atomia ja molekyyliä pie­nemmissä ai­neen rakenneosasissa ero aineen ja energian välillä katoaa, joten aine ei ole aivan sellaista kuin aikaisemmin on aja­teltu.

    Aikaisemmin ajateltiin, että on jakamattomia hiukkasia ja tyh­jää, mutta nykyään ei voida ajatella että ylipäätänsä olisi olemassa  tyhjää tai että hiukkaset olisivat jakamattomia.

    Aine on hiukkasia ja voimia, ei pelkästään hiukkasia, niinkuin yleensä ajatellaan. Näitä voimia ovat painovoima, heikkovoima jne nykyfysiikassa.

    Ainetta eivät tosiaankaan ole pelkästään protonit, neutronit ja elektronit, vaan myös se voima, joka pitää niitä yhdessä. Samoin se voima, joka pitää molekyylejä yhdessä, on välttämätön aineen pe­rusosa. Ja atomia pienemmissä aineen osasissa ero aineen ja energian välillä katoaa. Atomitasolla aine ja energia muuttuvat helposti toisiksensa, mitä osataan jopa jo käyttää hyväksi atomi­pommeissa ja ydinvoimaloissa. Nämä asiat jäävät usein materia­listisilta filosofeilta huomaamatta, ja idealistit tekevät niistä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

    Ihmisen näkö-, kosketus-, haju- ym aistien tasolla aine nimittäin on olemassa aineena, todella konkreettisesti olemassa nimenomaan aineena, eikä tämä asia muutu siitä miksikään, että pienimpien hiukkasten kohdalla ero aineen ja energian välillä katoaa. Jos is­kee puukolla jonkun lähimmäisen sydämeen, ei auta sanoa, että puukko oli vain energiakimppu. Kyllä se on kovaa metallia ja ai­heuttaa kuoleman (K 17).

    Nykyään kvarkkeja pidetään aineen pienimpinä rakenneosa­sina. Kvarkit ovat aineen osasia, vielä pienempiä kuin protonit, neut­ronit ja elektronit.

    Kaiken aineen (tavallisen, meidän tuntemamme aineen) pienin ra­kenneosa on kuitenkin jo molekyyli ja atomi. Ei tarvitse mennä kvarkkeihin asti. Jos molekyylin rakennetta muutetaan, aine muuttuu toiseksi (K 18).

    Atomit ovat puhtaiden alkuaineiden perusosia. Alkuaineita yhdis­telemällä saadaan erilaisia aineita, siis erilaisia atomeja yh­distelemällä saadaan erilaisia molekyylejä ja nämä ovat eri aineita, eri aineiden perusosia. Näinollen atomi ja molekyyli pysyvät ai­neen pienimpinä rakenneosasina. Atomia pienemmät osaset eivät ole enää ainetta (voidaanko niitä sanoa enää ”osasiksi”?), ne ovat jotakin aineen ja energian väliltä, mikromaailmaa, jota ei vielä kovinkaan paljoa ymmärretä; nykyinen ymmärrys muuttuu vielä todennäköisesti monta kertaa aivan toisenlaiseksi. Atomiteoria sensijaan on todennäköisesti suurimmalta osaltaan suhteellisen pätevää tietoa senkin jälkeen kun jokin yleisempi ja parempi teoria korvaa sen.

    Kyllä kaikki alkeishiukkaset tietysti jossakin mielessä ovat ai­netta, mutta on selvää, että ero esimerkiksi elektronin ja gamma­säteilyn välillä on pienempi kuin ero vetyatomin ja gammasäteilyn välillä. Elektroni on jo melkein sama asia kuin energia. Energia muuttuu helpommin neutroniksi kuin kokonaisiksi atomeiksi. Jos ei mitään periaatteellista eroa olisi hiukkasten ja atomien välillä, ei olisi myöskään mitään periaatteellista eroa energian ja aineen välillä.

    Aivan samoin kuin myöhemmin kosmologiassa mietimme suurinta mahdollista etäisyyttä, niin mikromaailmassa kannattaisi miettiä, mikä on fysikaalisesti mahdollinen pienin etäisyys. Kun mennään pienemmästä pienempään pätkään, niin lopulta ei voi enää pätkäistä. Tämä etäisyys voidaan täsmällisesti ilmoittaa, ja sen pienempiä asioita ei ole todellisuudessa, vain matemaattisessa mielikuvituksessa. Tämä on aivan sama asia mistä antiikin kreikkalainen atomiteoria sai alkunsa ja se pitää edelleen paikkansa. Liian innostunut hiukkaskiihdyttäjä unohtaa tämän asian. Pitää myös tarkkaan miettiä, mitä ne hiukkaset oikein ovat, joita kiihdytetään, ovatko ne voimakimppuja vai ainehiukkasia jne. H2 O  ei muutu siitä miksikään, vaikka H:ssa olisi kvarkkeja.

    Jopa siis aineellisistakin aineellisimman aineen tasolla on mik­ro­maailmassa olemassa aine ja henki yhtäaikaa: atomit ja energia. Fyysikot saisivat filosofiasta tällä hetkellä huomattavaa apua. Sensijaan, että he tekevät kilometrejä pitkiä ja miljardeja maksa­via hiukkaskiihdyttimiä, he voisivat oivaltaa monta asiaa kirjoi­tuspöydän ääressä, jos vaivautuisivat opiskelemaan tieteen filo­sofiaa vaikkapa suomalaisten maailmanluokan huippufilosofien opastuksella.

    Tämä ei ole pelkkä heitto, vaan ajatus tässä on lähinnä se, että Suomessa on Georg Henrik von Wright’istä lähtien ollut huippufilosofeja, ja kun ruvetaan leikkimään malleilla ja pyörittämään fysikaalisia kaavoja, voitaisiin katsoa, kuinka pit­källe hiukkas- ja atomiteo­rialla pystytään käsittelemään proto­neja, neutroneja, elektroneja ja kvarkkeja, ja sitten toisaalta kuinka pitkälle energiateorialla, kvanttiteorialla, aaltoteorialla pystytään käsittelemään hiukkasia, atomeja ja molekyylejä. Tie­tyllä alueella molemmat teoriat päte­vät, mutta raja tulee kummal­lekin. Eikä pelkästään pidä etsiä sitä kuuluisaa yhtenäis­teoriaa, vaan tehdä eri teoria kolmelle erilai­selle maailmalle: mikromaailmalle, normaalille ”keskikokoisten kuivien tavaroiden maailmalle” (vanha filosofi­nen sanonta), ja sitten makromaailmalle, galaksien maailmalle, kaikkeuden maail­malle.

    Jos joku ei ymmärrä, niin olkoon ymmärtämättä, ei aina pysty olemaan kansantajuinen. Välillä täytyy leikkiä Einsteinia.

 

 

 

            5. Käsitteiden olemassaolo

 

 

Sitten filosofit ovat paljon pohtineet sitä, että missä mielessä käsitteet, sanat ja ajatukset ovat olemassa. Ovatko ne todellisuu­den osia jne. On selvää, että tällaisesta pohdiskelusta joutuu mo­nenlaisiin ongelmiin. Ei sellaista kannata pohtia, ne ovat olemassa käsitteinä, kielellisinä ja metodisina kysymyksinä. Varsinaisen to­dellisuuden ymmärtämiseksi riittää viiden todellisuuden tason ymmärtäminen. Ajattelu kyllä tietysti kuuluu psyykiselle tasolle ja mahdollisesti henkimaailman tasolle ja sanat ääninä fyysiselle ta­solle (K 19).

    Hyödyllistä on sensijaan tieteellisessä mielessä kehittää mate­ma­tiikkaa ja logiikkaa ym tämän alueen tieteitä. Äärettömienkin asioiden ymmärtämisessä on jonkinverran edistytty tätä kautta.

    Jos on olemassa Platonin esittämä ideoiden maailma, ihmisen, hevosen, tuolin ym asioiden ideaalimuoto, ei siitä kuitenkaan ontologiaan seuraa muuta kuin mitä tässä on jo todettu, että henkimaailmakin on olemassa. Nämä ideaalimuodot ovat silloin nimittäin henkimaailmassa ja tulevat sieltä ajatuksina ihmisen tietoisuuteen. Ihmisen ideaalimuoto voi loistaa henkimaailmassa niin paljon kuin kuvitella saattaa, ja täydellinen tuoli voi siellä hehkua paratiisillisessa kirkkaudessaan vetäen istujia vastusta­mattomasti puoleensa; ne saattavat jossakin mielessä olla todella olemassa (jossakin taivaassa), mutta ihmisen ja tuolin käsitteitä ne eivät saa olemas­saoleviksi vaikka Platon pomppisi ikuisesti tasajalkaa sen takia. Käsitteet ovat kuitenkin olemassa vain käsitteinä, sanoina ja aja­tuksina, eivät muussa mielessä todellisuuden osina.

    Ihanteet parhaimmista, kauneimmista ja kaikinpuolin täydelli­simmistä asioista ovat tietysti olemassa, mutteivät todellisuuden osina vaan ainoastaan käsitteinä, ajatuksina, suunnitelmina ja ta­voitteina.

    Tavallinen ihminen saattaa ihmetellä, miksi tämmöisiä asioita tarvitsee miettiä ollenkaan, mutta tosiasia on, että käsitteiden ja ideoiden olemassaolon pohtiminen täyttää hyllymetrejä filosofista kirjallisuutta.

 

 

 

            6. Väliyhteenveto metafysiikasta (kosmologiasta)

 

 

Palatkaamme sitten vielä luvun alkuun. Miten maailma on saanut alkunsa ja kuinka se päättyy jne? Nyt lienee selvää, että kaikkeus kokonaisuutena ei ole alkanut koskaan, eikä lopu koskaan, se on ikuinen ja ääretön. Sen kulku on yksi ja ikuinen ympyrä, niinkuin muinainen kreikkalainen filosofi Herakleitos, dialektiikan isä, on sanonut. Tämä ei merkitse sitä, etteikö sen sisällä jossakin mie­lessä voisi syntyä uusia asioita, tai etteikö voitaisi luoda uusia asioita sen piirissä. Mutta ”uusi”-käsite sisältää ajan käsitteen - uusihan on jotakin mitä ennen ei ollut - ja aika on ongelmallinen asia kaikkeuden käsitteessä. Millaista on kaikkeuden kokonais­aika ja kokonaiskehitys? Vähän helpompi on ymmärtää paikkakysymys kaikkeuden suhteen, mitään ei ole kaikkeuden ulkopuolella, ei voida mielekkäästi puhua mistään sen ulkopuolella olevasta, koska sellaista paikkaa ei ole, eikä sisäpuolella olevasta, kun ei ole rajaa, ja paikka on logiikan mukaan yksi-, kaksi- tai kolmi­ulotteinen asia, ei koskaan neliulotteinen.

    Kaikkeus on yksinkertaisesti ikuinen ja ääretön, vaikka meidän on vaikea ymmärtää mitä se tarkoittaa, eli minkälaista täsmälli­sesti ottaen todellinen ikuisuus ja äärettömyys ovat.

    Mutta kaikilla tai useimmilla universumin yksityisillä osilla on kuitenkin alku ja loppu, suuri alkupamaus ja yhteenluhistuminen suureksi mustaksi aukoksi. Jos pamauksia on, ne ovat kuitenkin aina paikallisia, ne eivät voi koskea koko kaikkeutta, tämä seuraa logiikasta, kaikkeuden käsitteestä (K 20). Kaikkeus tilana, ava­ruutena, on aina saman kokoinen, koko kaikkeuden kokoinen, ei voida mielekkäästi puhua siitä että se joskus olisi ollut pieni, koska se oli silloinkin koko kaikkeuden kokoinen, eikä se voi laajeta tai supistua, koska se on koko ajan koko kaikkeuden ko­koinen (K 21).

    Täytyisi mennä kaikkeuden ul­kopuolelle - mikä on mahdotonta - että voisi nähdä suureneeko se tai pieneneekö se.

    Ihmiskunnalla on alku ja loppu. Niitä yleensä kutsutaan luomi­seksi ja maailmanlopuksi. Ja ihmisellä on alku ja loppu, syntymä ja kuolema, ja ihmisellä ylösnousseena olentona voi olla myös ikuinen elämä.

    Näin on lyhyesti sanottuna maailman alku ja loppu, kehitys, laa­juus ja luonne, se mitä ihminen siitä nykyään ymmärtää, tämän maailmankatsomuksen mukaan. Palaamme asiaan vielä tarkem­min seuraavassa luvussa, luvussa kosmologiasta.

    Pitää erottaa käsitteellisesti tämä maailma (maapallo) koko maa­ilmasta (universumi), tehdä kaikki siitä seuraavat johtopää­tökset loppuun asti, ja postuloida henkimaailma ja Jumala, sekä miettiä kaikkeuden, ikuisuuden ja äärettömyyden käsitteitä (Katso luku Kosmologia), niin maail­mankuvaan tulee selkeyttä ja idealismin ja materialismin välinen ristiriita ratkeaa. Vaikka tämä ajatus, maailma-sanan monimielisyys ja sen aiheuttama se­kaannus, on niin yksinkertainen, että käsiteselvennyksen esittä­minen vakavana filosofisena teori­ana tuntuu melkein huijaukselta, silmänkääntötempulta, niin to­tuus on, että uuden ajan länsimai­sessa filosofiassa tätä yksinker­taista erottelua maailmankaikkeu­den ja tämän maailman välillä ei ole selkeällä tavalla tosiaankaan tehty, ja tämä huolimattomuus on aiheuttanut sekaannusta aina nykyiseen Big Bang-teoriaan asti, mistä esimerkistä näkee, ettei mistään pikkuasiasta suinkaan ole kysymys; ja tämä muuten on nimenomaan filosofien vika, 1900-luvun filosofien. He eivät ole täyttäneet tehtäviään.

    Giordano Bruno on ainoa, joka (jo 1500-luvulla!) on ymmär­tänyt tähtitaivaan ar­voitusten merkityksen maailmankatsomuk­selle, ja vaikka hän eläisi tänään, hän olisi edelleenkin aikaansa edellä filosofina, niinkuin jo Egon Friedell sanoi hänestä kulttuu­rihistoriassaan. Hän (Bruno) näki, että maapallo ei ole universumi ja ym­märsi myös että siitä seuraa, että muuallakin on maailmoja, maa­palloja, ihmisiä, eläi­miä ja myös kaikenlaista ihmiselle tuntema­tonta. Muutkin filo­sofit tietävät hyvin tämän eron, mutteivät tee siitä minkäänlaisia johtopäätöksiä ja antavat edelleen maa­ilma-käsitteen eri merki­tysten sekoittaa ajatteluaan. Vain Emma­nuel Swedenborg jatkoi tätä ajattelua 1700-luvulla, ja sitten Jo­seph Smith 1800-luvulla, mutta filosofian puolella ei tällaisia ajattelijoita löydy, ainakaan kuuluisia. Kant kyllä jonkinverran mietti näitä asioita.

    Joku voi sanoa, että tottakai jokainen tietää, että maa­pallo-maailma on eri asia kuin universumi-maailma. Niin tosiaan luulisi, mutta jos  olisi totta, että tämä ero olisi selvästi tehty, niin silloin kukaan vakavasti otettava filosofi ei vakavissaan miettisi Big Bang-teoriaa, ottaisi sitä tosissaan. Se hylättäisiin heti niin­kuin jokainen loogisesti mahdoton ajatus, ja teoriaa rakennettai­siin uudestaan tunnettujen tosiasioiden pohjalle.

    Joku voi vielä sanoa, että maailma-sanan kahdella merkityk­sellä ei ole mitään merkitystä Big Bang-teorian kannalta, se hy­väksy­tään tai hylätään empiirisen tutkimuksen pohjalta. Kuitenkin näyttää siltä, että mikään empiirinen tulos ei voi kumota teoriaa, kaikki tulokset voidaan ympätä malliin, niin kuin oli Ptolemaioksen teoriankin suhteen. Tämän kirjoittaja on ollut mm kosketuksissa tähtitieteen harrastajien yhdistyksen URSA:n toimihenkilöi­hin, ja he lähet­tivät hienoja artikkeleita, joista ei kuitenkaan voi sanoa muuta kuin juuri tämän: kaikki empiiriset tulokset voidaan ympätä alku­räjähdysmalliin. Sensijaan kaikkeuden käsitteen miettiminen tekee koko teorian heti naurettavaksi. Maailma ”koko kaikkeus”- merkityksessä ei yksinkertaisesti voi supistua yhteen pieneen pisteeseen. Pisteen käsite edellyttää ulkopuolella olevaa tarkkaili­jaa, ja sellaista kaikkeudelle ei ole. Ja kaikkeus pienenä pisteenä on jo sinänsä looginen mahdottomuus. Tästä näemme, että kysymys on enemmän logiikasta ja filosofiasta kuin empiiri­sestä tutkimuk­sesta, ja ennenkaikkea juuri maailma-sanan merki­tyksistä. Mikä on se universumi joka menee yhteen pistee­seen ja räjähtää? Ei ai­nakaan universumi ”koko kaikkeus”- merkityk­sessä. Sensijaan universumi maapallolta katsoen yksisil­mäisesti, tällainen univer­sumi saattaisi sopia teoriaan.

    Oikeastaan on siis kysymys siitä, ettemme pysty ajattele­maan maailmaa ikuisena ja äärettömänä vaan sekoitamme ajallisia ja paikallisia käsitteitä käsitykseemme universumista. Kun nämä putsataan pois Big Bang-teoriasta niin se alkaa näyttää paljon kauniimmalta. Silloin ehkä näemme paikallisia räjähdyksiä uni­versumissa ja paikallisia vaiheita, kaasusumuvaiheita ja galak­seiksi kehittyneitä vaiheita. Ehkä näemme jonkin suuren kierto­ku­lunkin, mutta nykyinen teoria on siitä vasta vain hämärä aavis­tus.

    Toisaalta on kysymys siitä, että neliulotteista einsteinilaista aika-avaruutta on vaikea havainnollistaa, on vaikea tietää, mitä Big Bang-teorian puolustajat oikeastaan tarkoittavat.

    Seuraavassa käsitellään vielä uudestaan kosmologiaa tarkem­min ja irrallaan muusta metafysiikasta.