2. Bora Boran ja Mopelian välillä

Tuuli oli edelleen aika kova. Lähdettiin. Purjeet nousivat jo vähän paremmin. Toinen kerta merellä. Tällä kertaa ei tapahtunut lähtiessä mitään kommelluksia.

Merellä oli jälleen suora myötätuuli. Raiatean ja Bora Boran tuulensuojan jälkeen saamme ilmeisesti taas aika kovat aallot. Enää ei silti pelota, tämä on ihan mukavaa. 10 aikaan lähdettiin, 11 alkaen olemme olleet avomerellä, nyt kello on 18, viisi tuntia on siis jo mennyt. Laskin että 7680 aaltoa vuorokaudessa tulee tällä tuulella nostamaan ja laskemaan venettä.

Maupiti, tyypillinen korkeavuorinen Etelämeren saari näkyi oikealla. Sitten häipyi sekin. Ilta tuli, aurinko laski taivaanrannan pilviin melkein suoraan edessämme. Tähdistä tuli näkyviin ensimmäisenä Venus takanamme. Jim tosin väitti, että se oli Mars. Sitten tuli näkyviin Alfa Kentauri, ja pian molemmat nämä Kentaurit, ”Osoittajat”, ”Pointers”, niin kuin täällä sanotaan, ne nimittäin osoittavat Etelän Ristin paikan samalla tavoin kuin Otavan laitimmaiset tähdet osoittavat Pohjantähden paikan pohjoisella pallonpuoliskolla. Alfa Kentauri on lähin tähti, se on 4 valovuoden päässä.

Etelän Risti näkyi ensimmäistä kertaa kunnolla. Koko Linnunrata tuli näkyviin. Se oli kirkas, kirkas kuin Lapissa, kirkkaampi suorastaan. Vain aivan taivaanrannalla oli pilviä. Tähdetkin ilman kuuta valaisivat aika paljon. Sitten tuli kuu esille ja meri oli yllättävän valoisa.

Huono olo palasi vähitellen aaltojen höykytyksessä. Ei tullut kuitenkaan varsinaista merisairautta, oksentelua. Anitalle tuli lopulta yksi oksennus aamulla, hän yritti salata sen ja me kovasti uskoimme häntä, mutta koko sisävessa haisi. Jimille ja Mariellalle ei tule enää edes huono olo, ainakaan vielä tällaisella tuulella.

3. Mopelia

Aamulla rupesi Mopelia – Maupihaa toiselta nimeltään – näkymään taivaanrannassa. Se on viimeinen Ranskan Polynesian saari tännepäin mentäessä. Sen jälkeen on sitten vain paljon merta, ja sitten Cookin saaret. Mopelia näkyi ensin vain kapeana nauhana etäisyydessä. Verrattuna esimerkiksi Porin edustan Enskerin saareen se oli noin kolminkertainen pituudeltaan. Kuusien sijasta saarella on palmuja, kuitenkin se on lähestyttäessä samannäköinen kuin Pohjanlahden saaret. Kauempaa katsoen ei palmuilla ja kuusilla ole mitään eroa, yhtä vihreitä ja korkeita ovat molemmat.

Istuin katamariinin keulakannella ja katselin maisemaa. 50-100 metriä ainakin oli aaltojen väli, ja aallonpohjassa taivaanranta ja Maupitin saari katosivat näkyvistä. Eikä se tuntunut kovalta merenkäynniltä enää, eikä se ollutkaan, 15 metriä sekunnissa, 4-5 beaufortia, en voi tarkkaan sanoa, kun tuulimittari on jotenkin epäkunnossa, se ei näytä aina oikein, enkä ole itse asiassa koskaan oppinut nopeuksia metreinä. Ja täällä tuuli ja aallot ovat jotenkin erilaisia kuin Itämerellä.

Joka tapauksessa parinsadan metrin pituiset mainingit, joita vavistuksella katsoin lentokoneesta Raratongan ja Apian välillä, ajatellen, että minkähänlainen myrsky ne oikein oli synnyttänyt, eivät ilmeisesti ole mitenkään harvinaisia täällä, eivätkä ne edes myrskyaaltoinakaan ole merikelpoisille veneille ylivoimaisia. En silti toivo joutuvani sellaiseen myrskyyn. Nämäkin aallot ovat ilmeisesti pasaatituulen maininkeja eivätkä tämänpäiväisen tuulen tuotteita välttämättä. Mukava näitä on lasketella myötätuullessa ja katsella saaren lähestymistä. Ihan on niin kuin kaunis aurinkoinen sää missä tahansa, hienompaa vaan täällä Etelämerellä kuin missään muualla.

Aurinko paistaa, linnut lentävät toinen siipi vettä hipoen, ne nauttivat selvästi osaamisestaan, katoavat välillä aaltojen taakse ollessaan niin lähellä vedenpintaa. Manuae, toinen korallisaari, näkyy Mopeliasta oikealla, kaukana taivaanrannalla.

Sisääntuloaukko näytti niin kapealta, että katsoimme ensin koralliriutan reunaa toiseen suuntaan, jos siellä olisi isompi aukko. Sellaista ei näkynyt, ja käännyimme takaisin.

Sade alkoi yllättäen painaa päälle juuri kun mietimme sisääntuloa. Sade haittasi näkyvyyttä. Sitten sotkeutui kalastuslanka potkuriin. Päätös suunnasta ja paikasta oli vaikea tehdä. Mitä jos odottaisimme vähän merellä? Lopulta pääsimme aukolle ja näimme, että siinä se oli, vaikka olikin kapea ja huomaamaton. Aukossa oli kova virta, ja vaikka reitti ei ollut aivan selvä, siis tiedossamme tai näkyvissä, oli pakko ajaa täysillä.

Aukko oli tosi kapea, mutta sisääntulomme onnistui, hyvin meni koko juttu, ja hyväntuulisina painelimme suuren laguunin perälle, jossa oli kylä, taloja. Saaren piti olla asumaton, kookospähkinöiden kerääjät vain joskus käyvät täällä kirjojen mukaan. Ihmisiä kuitenkin näkyi rannalla etsiessämme sopivaa korallimöykkyä pohjasta, johon ankkurin voisi kiinnittää. Koko ranta ja veden pohja oli nimittäin hiekkaa, ja ankkuri pysyi kiinni vain korallissa. Upea ranta siis kerta kaikkiaan, monta kilometriä hiekkarantaa. Pelkkää keltavalkoista hiekkarantaa koko pitkulaisen saaren pituudelta, suojan puolella saarta, koralliriuttojen suojassa, laguunissa. Koralliriutta oli kaukana, parin kilometrin päässä, riutta oli ympyriäinen, saari oli puolikuu ympyrän itäreunassa, tai paremminkin niin kuin sirppi.

Muutaman kerran jouduimme yrittämään turhaan ankkurin kanssa ennen kuin sen kiinnittäminen onnistui. Jim oli valinnut paikan, jossa voimme snorkkeloida, ja kaikki paitsi minä menivät uimaan. Tehtäväni oli varoittaa laguunihaikaloista. Anita halusi mennä uimaan. Senjälkeen söimme, ja tarkoitus oli mennä sitten vierailulle kylään, mutta kyläläiset ehtivät ensin.

Vene tuli viereen ja meidät toivotettiin tervetulleiksi. Sirena, Tani ja Titia sekä yksi pikkulapsi ja koira olivat veneessä. He ojensivat meille juureksia, puhuivat Ranskaa. Pyysimme heidät sisälle ja he katselivat uteliaina venettä.

Sirena ja Tani olivat aika paksuja polynesialaisnaisia. He juttelivat vilkkaasti, aivan eurooppalaiseen tyyliin ja samanlaisia asioita kuin muutkin ihmiset. Lapsi sylissä oli aika ujo ja katseli vähän pelästyneenä popa’a’ita – Tahitin kielen palagi – ja Titia oli komealihaksinen nuori mies. Kuulimme myöhemmin, että espanjalaisia merirosvoja oli hänen esi-isiensä joukossa, ja se varmasti oli totta kun katseli hänen profiiliaan. Vaikka hän oli täysin polynesialainen, jotakin selvästi espanjalaista oli hänen piirteissään.

He olivat Maupitista ja olivat olleet täällä jo seitsemän kuukautta kopran poiminnassa ym siihen liittyvässä työssä. Kalastivat tietysti myös koko ajan. Kolme kuukautta ovat vielä täällä.

Saarella on yhteensä seitsemän ihmistä. Laiva käy viiden kuukauden välein tuomassa tarvikkeita.

Jim tarjosi heille Pastista (ranskalainen anislikööri) ja anismehua. Minä annoin kaksi uusseelantilaista tupakka-askia, ja lähtiessä Jim antoi heille vielä säilykepurkkeja.

Saari on eristynyt, mutta veneitä täällä käy aika paljon purjehduskautena. Kuusi huvipurtta oli ollut syyskuussa, niin että ihmisiä he näkevät melkein yhtä paljon kuin Bora Boran baarin henkilökunta.

Kalassa

Lähdimme kumiveneellä rantaan ja kävelemään pitkin rantahietikkoa. Kaloja oli aivan rantavedessäkin, niin että niitä olisi jollakin keihäällä varmaankin voinut saada.

Korallit olivat piikkisen teräviä saaren päässä, piikit olivat kiveä, kävely oli hankalaa paikka paikoin. Saavuimme ulkomeren läheiselle koralliriutalle. Tässä kohtaan riutta oli aivan rannan tuntumassa. Siinä rupesimme sukeltamaan ja katselemaan pieniä kauniita kaloja.

Tietoja 5.5. Perustiedot Mopeliasta

Mopelia (Maupihaa) on pieni atollisaari. Wallis, kuuluisa tutkimusretkeilijä, nimitti sen ”Lord Howe Island’iksi”, mutta nykyään käytetään polynesialaista nimeä. Sisääntulo koralliriuttojen välistä on vaarallinen. Silti 200 tonnin aluksetkin voivat saaren laguuniin mennä. Kreivi von Lucknerin kuuluisa kaapparilaiva ”Seeadler” on kariutunut sinne I Maailmansodassa. Jäänteitä hylystä on siellä edelleenkin.

Saari, kuten myös naapurisaaret Manuae ja Motuone, on vuokrattu ”Compagnie Francaise de Tahiti’lle” vuoteen 1999 asti, ja nämä kaikki saaret on istutettu täyteen kookospalmuja.

Saarella asuu muutamia polynesialaisia Raiatea- ja Tahaa-saarilta puolen vuotta keräämässä kookospähkinöitä ranskalaisen firman töissä. Muuten saaret ovat asumattomia. Muutaman kuukauden välein huoltoalus käy siellä heitä tervehtimässä.

Purjehduskautena syksystä kevääseen monet purjeveneet matkalla Tahitilta Cookin saarille poikkeavat saarella. Siellä on täydelliset Etelämeren olosuhteet ja loputtomasti kalaa, rapuja jne, erittäin suuri ja suojainen laguuni sekä valtavan pitkä upea hiekkaranta. Myös polynesialaiset siellä ovat ystävällisiä ja veljeilevät mielellään kaikkien vierailijoiden kanssa – sain heiltä Suomeen kaksi lämmittävää kirjettä, joissa oli kaikkien allekirjoitus, kun lähetin sinne kuvia – kunhan nämä eivät harrasta kilpikonnien salametsästystä ym rikollista.

Nyt sai Jim viimein ensimmäisen kalamme. Meillä on ollut erilaisia uistimia ym pyydyksiä vedessä, mutta emme ole paneutuneet asiaan tosissamme, kun on ollut niin paljon kaikkea tekemistä, ja mitään ei ole tullut. Ulapalta ei kaloja saa, muutakuin lentokaloja ja joskus harvoin tonnikaloja. Nyt Jim sai siian näköisen kalan harppuunalla, ”Mullet” oli kalan nimi Ranskaksi, sanakirjani ei sitä tunne.

Takaisin kävellessämme Jim harppunoi vielä toisen, värikkään, isomman kalan, ”Peroquet” on sen nimi, ilmeisesti Papukaijakala Suomeksi. Nyt alkoi kalareissumme tuntua jo aika onnistuneelta, mutta lisää oli tulossa.

Kääntelimme kiviä ja katsoimme, oliko niiden alla kauniita simpukoita. Joka kiven alla oli pieniä rapuja, ilmeisesti poikasia. Yht’äkkiä Mariella käski meidän pysähtyä. Hän osoitti suuren kiven vieressä olevaa rapua. Kiersimme kiven taakse ja Mariella yritti pyydystää ravun. Ei onnistunut, rapu riensi kiven alle pakoon. Kivessä oli pieniä luolia, joissa oli 4-5 rapua. Yritimme hätistellä niitä esiin, mutta emme onnistuneet. Yksi tuli esiin, hyökkäsi Mariellaa päin, mutta juoksi heti takaisin kiven alle emmekä saaneet sitä kiinni.

Vähän matkan päässä Mariella pysähtyi taas. Iso rapu istui pienillä rantakivillä avoimessa maastossa. Mariella kiersi sen luokse ja työnsi sandaalin sen saksiin. Rapu ryhtyi innokkaasti taistelemaan sandaalin kanssa ja Mariella koppasi toisella kädellä sitä niskasta kiinni.

Siinä se oli, pussiin vaan.

”Missä olet tuon oppinut?”

”Panamassa.”

Anita istui kumiveneen luona ja jutteli polynesialaisen miehen kanssa. Mies oli Mihael, saaren vakituisin asukas Tahaa-saarelta. Hän tarinoi mm että täällä oli ollut kilpikonnan metsästäjiä, salametsästäjiä, ja nämä olivat nyt vankilassa. Mainitsin hänelle, että teillä on täällä kaunis saari, ja siitä hän innostui kertomaan, että se on nimenomaan heidän saarensa, ja sitten hän kertoi kilpikonnan pyydystäjistä. Polynesialaiset itse saavat pyydystää kilpikonnia ravinnokseen.

Hän asui puupilarien varassa parin metrin korkeudella olevassa talossa.

Mihael antoi meille valtavan ison ravun. Veneessä söimme sen ja muut ravut keitettyinä sekä papukaijakalan raakana, suolattuna ja sitruunaliemessä, graavina. Mariella tykkäsi ravuista valtavasti, Anita ei syönyt mitään, ja minä kaipasin hieman kotoisten rapujemme makua, tilliä, ja sitä raikkautta mikä niissä on. Vaikka Mariella pesi ravut – elävinä – oli niissä jokin mudan tms sivumaku. Tällaisia pikkuasioita en tietenkään kenellekään sanonut, vaan pistelin hampailla ja pihdeillä rikki ravun kivikovaa kuorta, ja söin isoja paloja punavalkoista ravunlihaa kylläkseni suunnattomasti nauttien.

Polynesialaiset jälleen kylässä

28.9.88 Torstai.

Ylös 6.50. Uiskenneltiin. Silloin tulivatkin jo Mihael ja Titia. Tällä kertaa heillä oli mukanaan kasa valtavan suuria, meidän kotoisten rapujemme muotoisia mustaraidallisia ja pilkullisia vihreitä rapuja.

Joimme teetä ja juttelimme. Jim soitti hanuria sen kunniaksi, että Mihael osoittautui muusikoksi. Mihael säesti lusikoilla. Kaksi lusikkaa päällekkäin, ja sormien kanssa siitä tuli aivan kunnon rumpuhelistin. Hän osasi lopettaa aina yhtä aikaa Jimin soiton kanssa, niin kuin kaikki musiikkia harrastavat täällä ja Melanesiassa. Annoin heille tupakka-askin ja Jim antoi lihapurkkeja. Arvelimme, että lihaa ei ole paljoa tällä saarella, villisikoja tosin kyllä on.

Jim kertoi, että lähdemme toiseen ankkuripaikkaan saaren toiseen päähän sukeltelemaan ja kalastelemaan. Mihael innostui kertomaan, että kerran täällä oli toistakymmentä venettä ja he teurastivat sian. Sitten aamulla kaikki veneet olivatkin lähteneet, eikä tullutkaan odotettuja sikajuhlia. Onneksi tuli pari uutta venettä. Päättelin tästä, että meidän olisi ehkä pitänyt jäädä ja mennä illalla kylään, mutten sanonut mitään. Kapteeni on kapteeni.

Kiireemme johtuu Jimin kotiinpaluun lisäksi Anitasta, tämän täytyy olla 4.10. Cookin saarilla. Jim kyllä kertoi tämän näille nuorille miehille. Mihael on 31-vuotias ja Titia 21.

Seurustelua ranskalaisen pariskunnan kanssa

Menimme toiseen ankkuripaikkaan, suojaiseen paikkaan saarten toiseen päähän. Siellä oli jo aikaisemmin näkemämme ranskalainen pariskunta myös veneineen ankkurissa. He lähtivät Jimin ja Mariellan kanssa kalastamaan ranskalaisten perämoottorilla.

Uin. Satoi. Kalastajamme saivat kolme pientä kalaa ja toivat ison kasan simpukoita. Ravut keitettiin.

Ranskalaiset olivat kylässä. Rapujuhlat, punaviiniä. Päinvastoin kuin edelliset ravut, nämä maistuivat aivan samanlaisilta kuin suomalaisetkin ravut, siis tosi hyviltä. Niissä oli vain paljon enemmän syötävää, kun ne olivat niin valtavan kokoisia. Hummereiksi niitä kai pitäisi sanoa.

Ruuan jälkeen lähdimme kävelemään rantahiekkaa pitkin. Paljon rapuja käveli rannalla, simpukankuori peräpään suojana. Ne eivät kuulemma ole syötäviä.

Illan vietimme Jean-Pierren ja Clotilden veneessä. Vene oli kuin loistolukaali. Raskas, iso, tukeva purjevene, varusteina kaikenlaisia kojeita, navigaationurkkaus, pesuhuone, askarteluhuone, Sali, keittiö, makuuhuone. Yksi makuuhuone oli sisustettu salin osaksi, sänky oli täynnä kaikenlaisia eksoottisia tavaroita, täytetty krokotiili, afrikkalainen puukirvesmiekka jne. Seinillä oli miekkakalan ja barrakudan päitä, Jean-Pierren pyydystämiä.

Meille tarjottiin herkullista pizzaa. Sitä ennen rommipunssia ja Pernodia, punaviiniä ja teetä. Jean-Pierre puhui paljon, piti meistä huolta ranskalaiseen tapaan. Hän tarkisti välillä, että pysyn mukana keskustelussa, ja välillä hän kohteliaasti puhui Espanjaa Mariellalle.

Katsoimme videolta amerikkalaisen filmin Meksikon vallankumouksesta. Pariskunnat olivat romanttisesti sylikkäin ja minä keskityin filmiin. Tähtien valossa palasimme kotiveneeseen Jean-Pierren perämoottorilla. Kummallisuuksien sarjaa: amerikkalainen elokuva Ranskan Polynesian luonnossa, Mopelian laguunissa.